Legend of Dragoon (PSone) – Lohikäärmeseikkailu 2001

Legend of Dragoon on Sonyn vastaus Squaresoftin Final Fantasyille. Ennakkokohua se on herättänyt lähinnä hienolla grafiikallaan, mutta yltääkö se muilta osin esikuviensa tasolle?

Kymmenen tuhatta vuotta sitten käytiin sota ihmisten ja muiden rotujen välillä. Mahtavien lohikäärmesoturien, dragoonien avulla ihmiset onnistuivat kääntämään sodankulun edukseen. Pikkuhiljaa legendat sodasta ja lohikäärmeihmisistä jäivät historian hämäriin, kunnes unohtuivat kokonaan.

Nyt vanhojen tarujen on aika herätä eloon. Kaikki alkaa, kun nuori sankaripoika Dart palaa seikkailultaan kotikyläänsä Selesiin ja huomaa järkytyksekseen, että kylä on poltettu maan tasalle. Lisäksi suurin osa kylän asukkaista on tapettu ja mikä pahinta, Dartin lapsuudenystävä, kaunis Shana-tyttönen on siepattu.

Kun Dart saa selville, että iskun takana on Sandoran mahtava imperiumi, hän säntää saman tien neitokaista pelastamaan. Kuten odottaa sopii, Sandoran imperiumi ja Shanan sieppaus ovat vain jäävuoren huippu juonivyyhdissä, johon liittyy ennen pitkää monia salaperäisiä hahmoja ja yllättäviä tahoja.

Pian myös legendat dragooneista heräävät henkiin, kun sankarit löytävät salaperäisiä lohikäärmekristalleja. Niiden avulla he yksitellen muuntuvat erivärisiksi lohikäärmesotureiksi, joiden on määrä pelastaa tuhon partaalle suistuva maailma.

Kadonneen legendan metsästäjät

Legend of Dragoonin tarina etenee Dartin ja kumppanien kuljeksiessa ympäri laajaa fantasiamaailmaa, jonka tunnelma on persoonallisella tavalla keskiaikainen. Kuten rooliseikkailuissa aina, kaupungeissa puhutaan ihmisille, kolutaan luolastoja, maailmankartalla matkustetaan ja joka välissä tietenkin taistellaan.

Juoni mutkittelee eteenpäin sujuvaa tahtia, vaikka alkupuolella tarinan punainen lanka onkin hieman hukassa ja pelaaminen on jokseenkin tylsänpulleaa luolastosta toiseen rämpimistä. Vasta joskus kymmenen pelitunnin jälkeen tarina alkaa kehittyä mielenkiintoisemmaksi ja toimii loppua kohden varsin hyvin, vaikkei kokonaisuutena maailman omaperäisin kertomus olekaan.

Harhailuksi pelaaminen ei vahingossakaan mene, sillä tarina on lineaarinen kuin junarata. Maailmankartalla ei pääse vapaasti juoksentelemaan paikkojen väliä, vaan pelaaja on tuomittu kulkemaan ennaltamäärättyä reittiviivaa pitkin seuraavaan tarinan määräämään kaupunkiin tai luolastoon.

Suurin painolasti on kuitenkin vaisu hahmosuunnittelu, mikä on Legend of Dragoonin selvästi heikoin lenkki. Yhtään kovin persoonallista tai kiinnostavaa hahmoa ei tule vastaan, vaan sankarirypäs on kautta linjan väritöntä ja hajutonta perushahmomassaa, ja hahmojen kohtaloista on vaikea olla missään vaiheessa kovin kiinnostunut. Lähestulkoon kaikki mahdolliset hahmokliseet ovat mukana, eikä Final Fantasy -lainoja ole edes yritetty peittää.

Tylsiä hahmoja paikkaa jonkin verran todella laaja pelimaailma. Erilaisia kaupunkeja ja sokkeloita on valtava määrä, joten nähtävää ja tutkittavaa riittää. Seikkailu ei myöskään lopu kesken, sillä pelin neljä cd:tä ja sopivan haastavaksi hiottu vaikeustaso pitävät huolen siitä, että ennen kuin loppupomo kellistyy, on pelikelloon kertynyt helposti ainakin 50 pelituntia.

Taistelemisen pitkä oppimäärä

Tyhjästä pelmahtaviin taisteluihin sankarirypäs joutuu vähän väliä luolastoissa tai kartalla kävellessään. Simppeli taistelusysteemi etenee vuoropohjaperiaatteella sankarien ja hirviöiden hutkiessa toisiaan muodostelmassa ruudun molemmin puolin. Vuorollaan kukin hahmo vai joko hyökätä, puolustaa tai käyttää esinettä. Tapetuista hirviöistä hahmot keräävät rahaa ja kokemusta ja hävitty taistelu taas tuo ruudulle Game Overin.

Ikivanhaa kaavaa piristämässä on onneksi myös muutama uusi idea. Loitsujen käyttö on aseita selvästi pienemmässä asemassa ja viholliset lakaistaan tieltä kylmällä teräksellä. Tavallisilla perushyökkäyksillä ei pitkälle hutkita, vaan taistelusysteemin idea on ketjuttaa asehyökkäysten perään erikoisliikkeitä, jotka tekevät jo tuntuvampaa jälkeä. Iskujen onnistuminen vaatii oikea-aikaista napin painamista ruudun alalaidassa näkyvän mittarin avustuksella, mikä tuo taisteluihin ripauksen lisää interaktiivisuutta ja kysyy sopivissa määrin sorminäppäryyttä.

Ennen pitkää hahmot saavat kyvyn muuntautua tehokkaaksi ihmisen ja lohikäärmeen risteytykseksi, dragooniksi, jolloin myös loitsiminen astuu mukaan kuvaan. Kun lohikäärmemittari ahkeran aseenkäyttämisen myötä täyttyy, hahmo muuttuu halutessaan tuliliskoksi ja pystyy lohikäärmesiipineen entistä tehokkaampiin ketjuhyökkäyksiin ja loitsuihin, joita opitaan seikkailun kuluessa kymmenkunta.

Vaikka loitsut ovat räiskyvine valoefekteineen melko komeaa katseltavaa, ne ovat aseisiin nähden varsin tehottomia ja valitettavasti myös reilusti ylipitkiä. Niinpä samojen loitsuanimaatioiden katsominen kerta toisensa perään käy nopeasti puuduttavaksi ja taikojen käyttöä pyrkii välttämään.

Juoma parantaa

Taistelut ovat turhan hidastempoisia. Jo peliruudulta taistelumoodiin siirtyminen kestää himpun verran enemmän kuin on tarpeen ja taisteluissakin esiintyy vähän väliä kuolleita hetkiä, jolloin hahmot ja hirviöt vain seisovat paikoillaan odotellen seuraavaa vuoroa. Vaikkei tämä mikään ratkaiseva puute olekaan, hidastaa se turhaan taistelujen kulkua. Oppia olisi voitu ottaa rutkasti vaikkapa Suikoden 2:n tai Grandian vauhdikkaista yhteenotoista.

Ehdottomasti kyseenalaisin innovaatio on kuitenkin se, että ahkera puolustaminen on tehty lähes pakolliseksi varsinkin vaikeammissa taisteluissa. Elintärkeitä parannusjuomia mahtuu taskuihin vain erittäin rajallinen määrä ja kun ne pitkissä taisteluissa ennen pitkää loppuvat, ainoaksi selvitymiskeinoksi jää puolustaminen. Se palauttaa vuorossa 10 prosenttia huvenneesta elinvoimasta ja lisäksi puolittaa saadut vahingot.

Keksinnön ansiosta kymmenenkään vuoron perättäinen puolustaminen ei tiukoissa paikoissa ole harvinaista, eri asia sitten on, onko se kivaa. Legend of Dragoon tarjoaakin muutamia roolipelihistorian pisimpiä ja puuduttavimpia pomotaisteluita, mikä miellyttänee intohimoisia taistelufaneja, mutta väsytti ainakin minua. Ylipitkien taistojen aikana ehtii miettimään useampaankin kertaan, millä logiikalla tavarareppu ylipäätään on päätetty tehdä niin pieneksi, kun asereppu sen sijaan venyy lähes loputtomiin.

Kalliin kaunis maailma

Legend of Dragoonin parasta antia ovat epäilemättä sen grafiikka ja varsinkin yksityiskohtaiset taustat. Hahmo- ja taistelugrafiikat sen sijaan ovat hyvää keskitasoa.

Upeinta ovat taitavasti ohjatut ja teknisesti loisteliaat videopätkät, joita on harvakseltaan alkupuolella, mutta sitäkin upeampina ja pidempinä lopussa. Tietokoneanimaation ystäville Legend of Dragoon tarjoaa maittavan aterian ja yltää paikoitellen Final Fantasyjen tasolle.

Äänet ovat melko keskinkertaisia. Musiikki on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta latteaa midi-pimputtelua, joka harvoin onnistuu mieleen jäävän tunnelman rakentelussa. Ääniefektit kilahduksineen ja kohahduksineen ovat yhdentekevää keskitasoa.

Final Fantasyjen tunnelmasta ja pelattavuudesta Legend of Dragoon jää tuntuvasti jälkeen, eikä siitä klassikkoa saa tekemälläkään. Puutteistaan huolimatta pelissä on omanlaistaan viehätystä ja sen kahlaa mielellään läpi, vaikka ylipitkät taistelut laittavat välillä kärsivällisyyden koetukselle. Ihan hyvä rooliseikkailu, muttei loistava.

80