The Legend of Spyro: Dawn of The Dragon (PS3)
(Kulon Legenda: Lohikäärmeen Nousu)
Voihan kekäle, mikäs roihu kakkua kulottaa? Kappas, Spyro täyttää jo 10 vuotta.
The Legend of Spyro -trilogian kolmas osa alkaa siitä mihin edellinen jäi. Tarina huipentuu pikku lohhareiden Kulon ja Kekäleen taisteluun suurta ja pahaa Ärhämää vastaan. Hetkinen! Mihin katosivat Spyro, Cynder ja Dark Master? Suomenkielisen version veikeistä nimenmuunnoksista huolimatta kyseessä on tuttu ja turvallinen Spyro-seikkailu, jossa purppura lohikärmes liekittää vastustajansa hiileksi.
Edellisessä osassa ystävystyneet ex-viholliset Kulo (Spyro) ja Kekäle (Cynder) on sidottu toisiinsa maagisella kahleella, joten partneri seuraa mukana kuin hai laivaa. Osa eteen tulevista pulmista edellyttää molempien louhien käyttämistä. Hahmo valitaan kätevästi napin klikkauksella, jolloin tekoäly ohjaa toista lohikäärmettä.
Valitettavasti koneen ohjaama apuri on flegmaattinen eikä osallistu rähinöihin kovin tarmokkaasti. Taisteluihin tulee huomattavasti enemmän sutinaa, mikäli mukaan saa houkuteltua kaverin toista liekkikärmestä ohjaamaan. Kakkospilotin rooli sopii erinomaisesti myös iskälle tai äipälle, sillä mukaan voi sukeltaa koska tahansa ja vastaavasti tilanteesta pääsee pois yhtä kivuttomasti.
Valtakunta kartasta
Pelasipa yksin tai kaverin kanssa, seikkailu on enimmäkseen rentoa vaeltelua laajoissa maisemissa. Välillä mäiskitään tyhjästä sikiäviä pahiksia, toisinaan suoritetaan tehtäviä ja ratkotaan siinä sivussa pieniä pulmia. Valitettavasti tehtävänannot ovat sen verran suurpiirteisiä, että valtaosa ajasta menee ihmetellessä mihin suuntaan pitäisi mennä. Edes jonkinlainen kartan repale olisi ollut poikaa.
Plussaa tulee siitä, että Kulo ja Kekäle voivat lentää vapaasti. Lentäminen on hauska tapa liikkua, paitsi silloin kuin edessä raivoaa alaspäin puhaltava ilmavirta. Suu menee väkisinkin mutruun, sillä etenemistä vaikeuttavia ilmavirtauksia tulee eteen aivan liian usein. Puhurin yllättäessä matka jatkuu tasoloikkamaisesti liaaneissa roikkuen.
Alun aurinkoiset niityt vaihtuvat nopeasti sodan runtelemiin maisemiin, joten yleisilme on lastenpeliksi aika synkkä. Maailmanlopun uhka ja helvetin lieskoilla mässäily ei sinänsä ole uutta, mutta söpöjen lohhareiden istuttaminen moiseen karmeuteen tuntuu oudolta. Suomenkielinen toteutus on riittävän hyvää, joskaan ei ihan parasta A-luokkaa.
Turpaan vaan ja onnea
Taisteluita on paljon. Kulo ja Kekäle ovat lähes samantasoisia hahmoja, joilla on liuta erilaisia perusiskuja ja näiden yhdistelmiä. Lisäksi kummallakin on neljä erilaista kykyä. Kulo hallitsee tulta, sähköä, jäätä ja maata. Kekäleen erikoisuudet ovat myrkky, tuuli, pelko ja varjo. Taitoja voi kehittää roolipelimäisesti ja niitä myös tarvitaan yksinkertaisten ongelmien ratkaisemiseen.
Kulon Legenda on peruskonseptilla toteutettu toimintaseikkailu, jossa on nautittavat hetkensä. Valitettavasti meno muuttuu lopussa lähes tauottomaksi turpaan vetelyksi, kun Ärhämän kovimmat eliittisoturit ryntäävät kimppuun joka suunnasta. Kun yhtälöön lisätään kitsas taika- ja terveyskristallien annostelu, hammaslääkärini sai taas kiinnitellä irronneita paikkojani.
Lupaavasta alusta huolimatta Lohikäärmeen Nousu ei nouse kunnolla siivilleen. Käteen jää symppisten lohikäärmeiden sekava seikkailu ja kymmenen tunnin napintakomisesta kipeytyneet peukalot. Jos trilogian päätösosa on pakko kokea, tehkää se mieluiten kimpassa kaverin, veljen, siskon, iskän, äipän tai ihan kenen tahansa kanssa.
Yksin: 60
Kaksin: 70
70
