Shadowlands ei ehtinyt kauaa kylmetä, kun jo seuraava isometrinen roolipeli on änkeämässä samaan markkinarakoon. "Hei, minä olen Legend. Kai tänne mahtuu vielä?"
Legendin tekijät eivät ole ensimmäistä kertaa velhoa kyydissä, vaan ovat vastuussa muutama vuosi sitten ilmestyneestä Bloodwychistä. Se oli mielenkiintoinen sekoitus uutta innovaatiota ja huonoa ergonomiaa.
Legendissä paha nostaa taas vaihteeksi rumaa päätään ja Kaaoksen voimat varppaavat viattomia ihmsiä ja olioita valtaansa. Toivo on hävinnyt valtakunnasta, kunnes eri ilmansuunnista notkuvat paikalle barbaari, bardi, ninja ja riimumestari. "Jaha!", sanoo Paha, "Päiväni lienevät luetut." Hahmot on luotu valmiiksi, joten nimen, sukupuolen ja lievän pikkuviilailun lisäksi niihin ei pahemmin vaikuteta.
Legendiin on portattu kaikki roolipelien tutut kliseet, kuten aseiden ja haarniskoiden käyttörajoitukset. Kokemus kertyy onneksi yksilökohtaisesti, mutta tasot ostetaan killassa kovalla valuutalla.
Maassa maan tavalla
Trazeren maa koostuu joukosta kaupunkeja, kyliä, linnakkeita ja muita mielenkiintoisia paikkoja. Joukko voi liikkua maata kuvastavalla kartalla ja käydä ostamassa aseita, loitsuaineita ja muita tavaroita, vierailla temppelissä onnea rukoilemassa ja kuolleita herättämässä sekä käydä ottamassa yhteen hirviöarmeijoiden kanssa. Niiden loppumista ei kannata pelätä: uusia syntyy aina keskiyön hetkellä.
Yleensähän roolipeleissä ei minkäänlaista aikarajaa ole, vaan Paha odottaa sankareiden paikallepääsyä ennen viimeistä rysäystä. Legendissäpä on, tavallaan. Pahan armeijat nimittäin vähentävät miehiä Trazeren armeijoista, ja jos miehet loppuvat paha voittaa. Sankarit saavat lisäaikaa rahalahjoituksilla, joilla palkataan lisää miehiä. (Valitettavasti rahalle kyllä löytyy rutkasti muitakin reikiä.) Tämä pikku innovaatio piristää Legendiä huomattavasti antaen jonkinlaista kiireen tuntua.
Alle maan vaan kulkemaan
Maan alle päästään heti: Treihadwylin luolastosta täytyy löytää kutsu kuninkaan luo, jotta saadaan seuraava tehtävä Fagrancissa.
Varsinainen isometrinen toimintaosuus ei ihan ole Shadowlandsin luokkaa, sillä holvisto koostuu huoneista, ei isosta scrollaavasta kartasta. Nopeudessa kyllä pärjätään: hitaan raahustamisen asemasta ryhmä juoksee touhukkaan näköisenä paikasta toiseen. Vastapainoksi ne sitten asemoivat itseään pitkään ja hartaasti tehdessään jotain, kuten arkkua avatessaan tai vastustajaa vaihtaessaan. Itse asiassa sankarit ovat kuin lauma lapsia: päämäärätöntä juoksentelua ympäri huonetta, toisten jaloissa pyöriskelyä ja kauhea paniikki päästä ensimmäisenä ulos ja yhtä aikaa.
Ilahduttavasti Legend pitää itse karttaa vankiluolastosta, vaikka kartta onkin varsin simppeli näyttäen vain huoneet ja käytävät, joten sellaiset tärkeämmät paikat pitää pistää muistiin vanhaa kunnon kynää ja paperia käyttäen.
Pääsääntöisesti ongelmat ovat helpohkoja "etsi oikea avain tahi nappi" -tyyppisiä, mutta joka vankiluolassa on aina yksi vaikeampikin ongelma, joka pahimmillaan on täysin käsittämättömän epälooginen (no, vain yksi). Yhteistoimintaa vaaditaan joitenkin ongelmien ratkaisussa, mutta sitä ei ole hyödynnetty yhtä tehokkaasti kuin Shadowlandsissa. Huoneessa sankarit voivat toimia yksilöinä, mutta kun yksi poistuu huoneesta, niin kaikki poistuvat samalla, vaikka tiellä olisi mitä. Ainakaan he eivät jää jumiin oviaukkoihin ja osaavat jopa töniä tovereitaan pois tieltä.
Nyt tapellahan!
Taistelumoodissa sankarit käyttäytyvät oma-aloitteisesti mätkien hirviöitä oman valintansa mukaan, joskin pelaaja voi halutessaan joten kuten valita maaleja. Pelaajan huoleksi jää pääasiassa erikoisominaisuuksien päälle kytkeminen ja loitsujen heittely. Barbaari saa kiihdytettyä itsensä hullunraivoon, ninja muutettua itsenä näkymättömäksi, bardi soittelee taikalauluja ja riimumestari tietysti heittelee loitsuja. Sankarit kokoontuvat joukon johtajan ympärille, millä on tiettyä taktista merkitystä esimerkiksi kovasti turpiinsa saavan suojelussa.
Taistelut näyttivät ensin sekavilta hässäköiltä, mutta vaativat itse asiassa jatkuvaa tarkkailua, ettei joku heikompi hahmo pure nurmea sillä aikaa kun conan ja muut vahvemmat pistävät hirviöitä kuonoon. Lukuunottamatta turhaa ympäriinsä juoksentelua ei yhtään hassumpi systeemi, mutta pikku ajattelulla siitä olisi saanut tosi hyvän.
Kanaikonilla kuvattu Jussi Pupu Housuissani saa ryhmän säntäämään kohti lähintä poistumistietä ja jatkamaan hallittua vetäytymistä kunnes pelaaja käskee heidän pysähtyä ja tapella kuin miehet/naiset/edellisten sekoitukset.
Oma loitsu paras loitsu
Legendin mielenkiintoisin puoli on sen taikajärjestelmä: loitsut saa rakentaa itse. Taikariimuja on kahta lajia, suunta- ja vaikutusriimuja, joiden yhdistelmillä plus riimujen vaatimilla aineilla loitsut rakennetaan. Uusia riimuja myy luolassa asuva Ikivanha, ja aineksia sekä löytyy holvistoista tai on kaupan rohdosmyymälöissä.
Suuntariimuja ovat nuoli, ympäröinti, eteenpäin ja jatkuva. Nuoli mahdollistaa loitsun heiton tiettyyn paikkaan, ympäröinti tekee 3 x 3 ruudun vaikutusalueen, eteenpäin vaikuttaa suoraan heittäjän edessä olevaan ruutuun ja jatkuva tekee yhteen kohtaan pysyvän loitsun.
Vaikutusriimut koostuvat vahingosta, parannuksesta, taianpoistosta, nopeudesta, halvaannuttamisesta, taianvastuksesta, lumouksesta, taika-aseen luomisesta, teleporttaamisesta, regeneroinnista, henkiinherättämisestä ja jättituhosta.
Eli siis esimerkin muodossa jännä loitsu: nuoli-jähmetys-jatkuva-vahinko luo loitsun, joka jähmettää vihollisen ja sen jälkeen neljän sekunnin välein tekee tulipallon kohtaan, jossa halvaantunut vihollinen seisoo. Monimutkaisempia loitsuja voi tietysti vielä vääntää. Sanoisinpa suorastaan systeemin olevan mielenkiintoisin, johon toistaiseksi olen törmännyt.
Tietysti ryhmä löytää myös erilaisia juomia, loitsukääröjä, taikasauvoja ja muita taikaesineitä. Bardikin voitaneen katsoa magiamieheksi, sillä hän osaa luikuttaa erilaisia, yleensä ryhmän jotain ominaisuutta kohentavia sävelmiä.
Ammattimiehet asialla
Grafiikka on Amigassa miellyttävän selkeää ja hyvin animoitua. Musiikki koostuu, kappale kuin kappale, lyhyestä uudelleen ja uudelleen kelautuvasta pätkästä ja "March Of The Bold Ones" tulee jo korvista ulos. Efektipuoli on niukka, mutta hyvä.
Amiga-version (sekä ST) teknisessä toteutuksessa rasittaa pahasti pari seikkaa: ensinnäkään se ei tue kiintolevyä (miksi?), mutta vielä käsittämättömänpänä se, ettei se tue kahta levyasemaa, jolloin tilanteen tallennuksessa tarvitaan taas korpunvaihtoranneketta. Onneksi levyasema-aktiivisuus sentään pysyy siedettävissä lukemissa.
PC-version grafiikka on portattu suoraan Amiga/ST-versioista, joten käännös näyttää samalta mutta kuulostaa heikommalta. PC-versio sentään tukee kiintolevyä, joskin "arvaa-mihin-tallensit-viimeksi" systeemi olisi kaivannut kohennusta. Mutta nopeaa tallennus on.
Legend on rattoisa ja pelattava roolipeli, josta kokeneempikin pelaaja repii hauskan välipalan. Gremlinin Heroquestin puhkipelanneille seuraava projekti, joskin peli saattaa pysähtyä kiperimpiin ongelmiin (mutta vilkaiskaapa vinkkipalstaa ennen resetointia). Itse nautin enemmän kuin aluksi uskoinkaan.
90
