1970-luvun diskohuumaan juuttunut Larry on yksi maailman tunnetuimmista pelihahmoista. Koska polyesterisankari on jo keski-iässä, seuraava sukupolvi astuu ohjaksiin. Sukupolvenvaihdoksen myötä seikkailu muuttuu reaktiotestiksi.

Larry Lafferin korvaa setänsä etunimellä ja ulkonäöllä komistettu veljenpoika Larry Lovage. Vaikka veljellä on käynyt parempi flaksi, poika ihailee saamatonta setäänsä ja haluaa tulla yhtä kovaksi naistenmieheksi. Pikku-Larry lienee kuullut hiukan väritettyjä juttuja.

Suvun kunniakkaita perinteitä jatketaan yliopistolla. Sinne saapuu tv:n deittiohjelma Swingles, jossa kolme kaunotarta kilpailee kampuksen kuumimman naistenmiehen sydämestä. Larryn on pakko päästä mukaan. Onneksi yliopistolla riittää saalista myös hiukan hitaammin liikkuvalle pedolle.

Enemmän naisia, vähemmän huumoria

Larry-pelien kivijalka ovat huumori ja naiset. Nyt painotutaan tukevasti jälkimmäiseen, sillä nauramista ei juuri ole. Yliopistomaailmasta ja seksistä väännetään American Pie- tai Road Trip -tyylistä mautonta läppää.

Huumori on teineille mutta ikäraja aikuisille. Silti peli on esikuvaelokuvia huomattavasti kesympi, mikä syö kurahuumorin tehoa. Jos revitellään mauttomuuksilla, ei saa lopettaa puolitiehen tai jäljelle jää vain säälittävän löysä kikkelihuumori, joka ei naurata ketään. Ainoa etäisesti huvittava vitsi on pornotähti Ron Jeremyä muistuttava kaljamahainen seksikeiju. Yhden keijun taikasauvalla ei peliin tule tarpeeksi huumorin taikaa.

Hailahtunutta hekottelua yritetään korvata suurella naismäärällä. Kampuksella on viisitoista kaunotarta, jotka Larry yrittää vääntää vilttien väliin. Mukana ovat kaikki klassikot, kuten keskilännen lakeuksilta kotoisin oleva maajussin tytär, cheerleader, tohtori ja kulmakuppilan tarjoilijatar.

Pikkupelikin riittää vikittelyyn

Varsinainen vokottelu tapahtuu erilaisilla pienillä alipeleillä, jotka mittaavat pelaajan refleksejä. Pelityyppejä on kahdeksan, niillä tehtäviä juttuja vain vaihdellaan hiukan tarinan edetessä.

Kolme ylivoimaisesti yleisintä peliä ovat Speden spelit -tyylinen nappuloiden hakkaus oikeassa järjestyksessä (sehän jopa liittyy peliin), sivuttain vierivä pujottelurata ja vaadittavien suuntanappien painelu sopivassa tahdissa. Näistä ensimmäistä käytetään muun muassa trampoliinilla hyppimiseen, juomien sekoittamiseen, muutamaan meikkauskeikkaan sekä tyttöjen piiskaamiseen. Kaikki keskustelut hoidetaan ohjaamalla siittiötä huonojen vastausten ohi, ja suuntanappien painelulla tanssitaan tai esiinnytään muuten.

Muita pelityyppejä ovat juoksentelu, kolikon heittäminen lasiin ja Tapper-baaripelin klooni. Lisäksi kahteen otteeseen pääsee räiskimään vesipistoolilla tyttöjä ensimmäisessä persoonassa märkä t-paita -kisoissa. Vähiten käytetty peli on kaikkien yläasteikäisten tietämä rystysille lyöminen. Sitä harrastetaan tasan kerran.

Yksinkertaiset pikkupelit ovat hauskoja parin ensimmäisen tytön ajan, mutta eivät kauempaa. Samoja pelityyppejä toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen hiukan erilaisten tehtävien varjolla. Pelejä olisi pitänyt ehdottomasti keksiä enemmän Mario Partyjen tyyliin.

Toiston takia peli ei alun jälkeen tarjoa mitään muuta kuin toivon siitä, että Larry vihdoin löytäisi tiensä pesälle. Moinen ei sovi Larry-perinteeseen, joten aivan liian moni kohtaaminen loppuu paljon ennen kuin kukko kiekuu. Tarinan loppu on rasittavan konservatiivinen happy end, joka ei sovi Larry-maailmaan mitenkään. Pelataanko seuraavassa osassa kenties isyyslomalla olevaa Larrya, joka huolehtii jälkikasvustaan?

Larryn valjusta grafiikasta ei tule rasitusvammoja. Suurin osa isosilmäisistä anime-tytöistä muistuttaa toisiaan, eikä mukaan ole eksynyt kuin pari kauniiksi laskettavaa otusta. Ääninäyttely on ok, musiikin unohtaa välittömästi.

Magna Cum Laude on partypeli ilman bileitä, hengetön ja nopeasti tylsistyvä paketti.