Suomalaisia verkotetaan oikein valtiovallan mahtikomennolla. Silmänlumeeksi puhutaan pankkipalveluista ja asioinnista kotoa verkon kautta, mutta todellisuudessa pyrkimys on kaupata vapaa-aikamme kotiin suoraan letkua pitkin, eikä laatikoihin pakattuna.

Liikenne- ja viestintäministeriön tavoite jokaisen suomalaisen talouden liittämisestä laajakaistaisen internet-yhteyden ulottuville ensi vuoden loppuun mennessä lienee mahdoton tehtävä. Teleoperaattoreita ei ole saatu pakotettua rakentamaan yhteyksiä perämetsiin. Nyt nopeaa nettiä tuodaan loppuihin koteihin digi-tv:n kautta, ja sähköverkossa kulkeva datasähkö on monella paikkakunnalla jo todellisuutta. Vaikka aikataulu lipsuisi, suunta on kuitenkin selvä.

Kapeita ja laajoja kaistoja

Kyse ei ole vain Suomesta, Ruotsissa laajakaistayhteydet kustannetaan jokaiseen kotiin yhteiskunnan varoin. Maailmanlaajuisesti kunnianhimoisimmat suunnitelmat on tehty Etelä-Koreassa, jossa rakennetaan satamegaista yhteyttä jokaiseen kotiin. Siihen verrattuna meillä tyypilliset 512 ja 256 kilobitin "laajakaistat" tuntuvat säälittäviltä. Siitä huolimatta yhteyksien kuluttajahinnat ovat meillä Euroopan kalleimpia. Ei ihme, että kuluttajaviranomaiset ovat vaatimassa hinnan alentamista ja haastamassa operaattoreita asiasta markkinatuomioistuimeen.

On arvioitu, että elokuvien ja pelien siirtäminen kaupallisesti netissä muuttuu käytännölliseksi siinä vaiheessa, kun dataa siirtyy kotiin kaksi megabittiä sekunnissa. Tähän mennessä yhteyksien nopeudet ovat karkeasti arvioiden kaksinkertaistuneet vuosittain, eikä kehitys taatusti pysähdy. Koska nykyisessä tilanteessa operaattorit ovat haluttomia tiputtamaan hintoja, kilpailu käydään tarjoamalla lisää vauhtia nykyisillä hinnoilla.

Periaatteessa jo nyt koteihin asennetuilla ADSL-yhteyksillä päästäisiin kahdeksan megabitin sekuntivauhtiin, eli keskimäärin yhteydet voisivat olla 16-32 kertaa nopeampia kuin tällä hetkellä eniten myydyt 512 ja 256 megabitin yhteydet. Ainoa este on operaattorien päässä, jossa pidetään keinotekoisesti rajoittimet päällä ja yhteyksiä avataan nopeammiksi markkinatilanteen mukaan. Veikkaanpa, että suuri nopeuskisa alkaa jo tänä syksynä.

Vertailun vuoksi datasähkö liikuttaa bittivirtaa 1,5-4 megabittiä sekunnissa ja kaavailtu nettiyhteys digi-tv-verkon kautta voi teoriassa siirtää muutaman megabitin sekunnissa. Käytännön nopeudet ovat toistaiseksi olleet vasta niukasti laajakaistan määritelmän alarajalla, eli 256 kilotavua sekunnissa. Epäilemättä kaapelimodeemeistakin saisi nykyistä enemmän irti. Näin siis jo nykyisellä tekniikalla. Tulevaisuuden huimasti nopeampi ja varmempi ns. internet 2 on vielä pilke insinöörin silmässä.

Makkarista olkkariin

Pelkillä nopeilla letkuilla ei tee mitään ilman laitteita viihdykkeiden vastaanottamiseen. Tähän asti netti on ollut naimisissa PC:n kanssa, mutta jatkossa harmaa loota ei välttämättä enää olekaan yhtä keskeisessä asemassa.

Digiboksien pienimuotoinen läpimurto tapahtui jouluna ja vaikka nykyisillä perusboxeilla ei paljon muuta tehdä kuin katsellaan passiivisesti tv-lähetyksiä, kyse on vain välivaiheesta. Innokkaimmilla harrastajilla on töllön alla kiintolevyllä tai kirjoittavalla DVD-asemalla varustettu viihdekeskus.

Samaan aikaan HTPC (Home Theater PC) on kehittymässä harrastajien rakenteluprojekteista kuluttajamarkkinoille. Pienellä, hiljaisella, PC-tekniikan ympärille rakennetulla, DVD-soitinta muistuttavalla boxilla voi yhtä hyvin imuroida musiikkia, leffoja ja pelejä netistä, katsella digilähetyksiä, tallentaa ne ajastuksella myöhemmin katseltavaksi ja tietysti katsella tuttuja DVD-leffoja. Kaikki se keskellä kotiteatteria ja isolta ruudulta, eikä vain hikisesti makuuhuoneen nurkassa nököttäen.

Konsolivalmistajat eivät taatusti aio ihmetellä vierestä, vaan HTPC:n tai pikemminkin kodin viihdepäätteen ominaisuudet nähdään seuraavan sukupolven pelikonsoleissa. Microsoft on jo ilmoittanut, ettei Xbox 2 ole pelkkä pelikone, vaan kodin mediakeskus HTPC:n tapaan, mutta paremmin tuotteistettuna ja helppokäyttöisenä.

Mielenkiintoisena triviana ensimmäistä Xboxia suunnitteli kaksi kilpailevaa tiimiä, joista herra Gates valitsi Seamus Blackleyn ja J. Allardin näkemyksen "täydellisestä pelikoneesta ilman kompromisseja". Pelistä pudonnut tiimi kehitteli konservatiivisempaa, koko perheelle suunnattua viihteen monitoimikonetta. Xbox 2 on kuin hävinneen tiimin naftaliinista kaivettu suunnitelma. Ihmettelen kovasti, ellei Xbox 2:ta lanseerata näkyvästi tämän kevään E3-messuilla.

Sony on liikkeellä jo nyt. Japanissa julkaistu PSX sisältää PS2:n, nettiyhteyden ja kirjoittavan DVD-aseman eli digiboxia lukuun ottamatta kaiken tarpeellisen. PSX:n aikataulu Euroopassa selvinnee sekin E3:ssa. Mitä ilmeisimmin PSX on kuitenkin vain koekappale, jolla testataan markkinoita ja valmistaudutaan PS3:n julkaisuun. Viimeistään seuraavassa erässä nähdään, onko Nintendo hukannut pallon ja pysyy jääräpäisesti puhtaissa pelikoneissa.

Asennemuutosta odotellessa

Kaikki on siis valmiina. Kukaan ei ole vielä puhunut, mitä tapahtuu pelien ja leffojen pitkälle ja raskaalle jakelukanavalle. Kuka ottaa rahaa missäkin välissä ja mitä tapahtuu jos kokonainen teollisuus muuttaa muotoaan? Varmastikaan mitään ei tapahdu suuressa rysäyksessä, vaan tekijät ja julkaisijat kokeilevat vähitellen uusia kanavia. Kaikkein tärkeintä on saada ihmisten asenteet muuttumaan sellaisiksi, ettei kaikkea ole ihan pakko hakea kaupasta ja varastoida laatikoihin.

Helmikuussa taivasteltiin töllöstä tullutta dokumenttia uhkapeleillä elämänsä pilanneista ongelmapelaajista. Aihe puhutteli, mutta moraalinen ylemmyys nousi peleistä tietämättömässä tuttavapiirissä pintaan vasta kun kerroin, millaisia ilmiöitä nettiropet pahimmillaan aiheuttavat.

Suurten voittojen toivossa koukkuun jääminen on vielä jollain lailla ymmärrettävissä, mutta aikansa hukkaaminen tyhjästä nyhjäämiseen jonkun turhanpäiväisen fantasiapelin parissa on silkkaa typeryyttä. Puhumattakaan siitä, että joku voi maksaa satoja, ellei tuhansia euroja esineistä ja hahmoista, jotka ovat olemassa vain keinotodellisuudessa. Idioottien touhultahan se kuulostaa, mutta ei kyse ole yhtään sen kummemmasta kuin missään muussakaan viihteessä: elämyksistä.

Jos joku saa sävärinsä maineesta fantasiamaailmassa ja hyvin sisustetusta linnasta, vaikkakin vain pelintekijöiden serverillä, miten se on millään lailla tuomittavampaa kuin elämysten saaminen elokuvasta, hyvästä kirjasta tai vaikkapa oopperassa istumisesta? Mediasta ja viihteestä puhuttaessa olennaista ei ole väline, jolla elämys siirretään tuottajalta kuluttajalle.

Asennevamma taitaa pesiä erityisesti Suomessa. Piratismi rehottaa Euroopassa pahiten Suomessa, mikä taas kertonee rumaa kieltä siitä, että emme halua maksaa jostain sellaisesta, jota ei voi käsin kosketella.

On korkea aika opetella uusille tavoille. Siinä vaiheessa kun viihdettä aletaan siirtää koteihin suoraan letkua pitkin, ei käteen jää mitään konkreettista. Kevyemmän kulurakenteen myötä viihteen saattaa saada hieman halvemmalla, mutta todennäköisempää on hinnan jyvittäminen ovelammin kuin vain kertakorvauksena. Nettiropejen kuukausimaksut ja hämäräkauppa voivat kolahtaa lähemmäksi kuin kukaan uskoisi.

Julkaisijat haaveilevat pelien myymisestä episodeittain. Alkuun pääsee pienellä rahalla, mutta jos peli maistuu, lisää kenttiä ja muuta sisältöä saa vain maksamalla lisää. Sama voi toimia myös vaikkapa tv-sarjoissa. Pilotti ilmaiseksi, myöhemmät jaksot ostetaan erikseen. Kuinka pitkään videovuokraamot pärjäävät, kun leffan voi valita kaikessa rauhassa kotona? Miten se olennaisesti eroaa hahmojen, asuntojen ja muun roinan shoppailusta leikkitodellisuudessa? Kyse on vain sisällöstä, bittivirroista ja elämyskaupasta.