Oi jospa ne uudet konsolit jo tulisivat ja panisivat homman taas järjestykseen.
Kaikki kolme konsolia elävät parasta aikaansa, mikä näkyy käytännössä hurjana pelienjulkaisutahtina. Käsin kosketeltavana tämä tuli esille äskeisellä Lontoon-pyrähdyksellä. Joulusesonki oli täyttänyt kaupat uusilla julkaisuilla, ja joulun mentyä alennustiskille joutuivat saman tien niin vanhat klassikot kuin uudet huippujulkaisut. Trendi on kukkaron kannalta myönteinen, mutta huippu-uutuuksien heittäminen alennustiskille kertoo pelibisneksen kummallisuuksista.
Satojen pelien joukosta jyvän löytäminen on toisinaan uskomattoman vaikeata. Useamman konsolin omistajan pitäisi vielä tietää ja muistaa, mille koneelle löytyy se paras versio. Aina tämä ei selviä vaikka seuraisi multiformaattilehtiä, Pelit mukaan lukien.
Tällä hetkellä hyvät pelit jäävät massojen alle. Jokainen Pelit-lehden lukija tietää, että harva peli on hintansa väärti. Pelikauppiaat eivät enää välttämättä pysy perässä julkaisusuman kiemuroissa eivätkä tiedä, mitkä pelit ovat laatutavaraa, jolloin ne eivät saa asiaankuuluvaa hyllytilaa. Niinpä varmat nakit valtaavat suurimman tilan ja parhaat hyllyt. Pahimmillaan hyvän, mielenkiintoisen ja jo mukamas julkaistun laatupelin etsiminen pelikaupan hyllystä on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Palataan vielä Lontooseen. Tuoreimmat joulusesongin aikaiset myyntitilastot ovat surullista luettavaa. Kun muistaa, että valtaosa koko vuoden pelimyynnistä ajoittuu joulua edeltävään aikaan, tilastot käyvät vieläkin murheellisimmiksi. Missä ovat kaikki laatupelit, ne, jotka saavat pelilehdissä innostuneen vastaanoton? Miksi listoilla on suhteettoman paljon ei niin järin kiinnostavaa loskaa? Ei ole monta vuotta kun yleisö osti niitä pelejä, joita kriitikot kehuivat. Mitä on tapahtunut?
Todennäköisesti kyse on mainstream-ilmiön ja pelien hurjan julkaisutahdin yhteisvaikutuksesta. Peli ei enää myy sen hyvyyden ja pelillisten oivallusten takia, vaan markkinoinnin ja imagon sekä niihin läheisesti liittyvän hyllytilan perusteella. Lisäksi pelejä pyritään markkinoimaan kaikille ikään, sukupuoleen ja pelimakuun katsomatta (missä ei sinänsä ole mitään vikaa). Hardcore-pelaajat alkavat olla maailmalla vähemmistönä. Vastaava ilmiö on tuttu musiikkibisneksestä. Hypetetty artisti myy, vaikka musiikki olisi tylsää kuin vuosituhannen takainen leipäveitsi.
Viihteen eri lajit ylittävä brändäys (suomeksi: rahastaminen) helpottaa sekin myyntiä. Matrixia saa kaupasta pelinä, elokuvana sun muuna roinana. Itsekin olin Matrix-hypetyksen uhri, olihan sellainen peli, jota olivat (mukamas?) olleet tekemässä itse Wachowskin veljekset pakko saada heti käsiin. Onneksi kuulin luotettavasta lähteestä (Tapiolta), että roponsa voi sijoittaa järkevämminkin. Matrix on silti erinomainen esimerkki onnistuneesta markkinoinnista yhdistettynä myyvään tavaramerkkiin.
Loistavat Prince of Persia: The Sands of Time ja Beyond Good & Evil, molemmat muuten Ubi Softin julkaisuja, ovat kärsineet nykymenosta dramaattisesti - ainakin maailmalla.
Jos Persian prinssi olisi seikkaillut joulun alla samannimisessä Disney-piirretyssä, homma olisi ollut sillä saletti, ja kaupan sedät onnessaan. Vuosikausia pelejä tahkonneet muistanevat prinssin, mutta menestykseen vanhat saavutukset eivät enää riitä. Beyond Good & Evilille kävi vieläkin köpelömmin - se ei noussut Englannissa ollenkaan myydyimpien pelien Top 40 -listalle. Ja joulun jälkeen peliä kaupattiin puoli-ilmaiseksi alennushyllyssä. Eikä kauppa näyttänyt käyvän vieläkään. Prinssiä ei näkynyt edes alennushyllyissä, vaikka Sands of Time listoille töin ja tuskin nousikin.
Suomen myyntitilastoja on vaikea analysoida, koska niitä ei ole edes olemassa. Todennäköisesti listakärki olisi meilläkin listajyrien varmaa rytinää, vaikka yllätyksiäkin Suomen pelilistoilla saattaisi vielä olla. Toisaalta pienen Suomen vaikutus pelien julkaisupolitiikkaan on vähäinen.
Massat eivät myöskään lue pelilehtiä, joten pelijournalismin merkitys vähenee. Lisäksi pelilehdet sortuvat vastaavasti massamarkkinoinnin logiikkaan. Kansikuvissa loistavat ne oletetut varmat nakit, joilla irtomyynti mukamas nousee. Ja kansikuvapeleille on annettava palstatilaa, tietenkin. Tällaisella logiikalla pelilehtien kansikuvilla markkinoidaan hyvin harvoin uutta ja innovatiivista peliä.
Pelit-lehti jaksaa onneksi vielä yllättää. Vaikka rallikansi myy, kanteen ovat päässeet niin maan matoset kuin originaalit, alkuperäiset pelit, jotka eivät ole jatko-osia eivätkä elokuva- tai tv-lisenssejä. Yksi esimerkki on Ghosthunters, sekin maailmalla vähälle huomiolle jäänyt eepos. Kiitos Tuija & co.
Olen usein haukkunut Electronic Artsia lisenssimyllytyksestä ja jatko-osarahastamisesta. Toisaalta markkinoinnin ja lisenssipolitiikan firma osaa ylitse muiden. EA tekee työnsä tätä nykyä hyvin eli lisenssipelien laatu on parhaimmillaan jopa erinomainen.
Mutta eivät kaikki isotkaan pelitalot näytä pysyvän vauhdissa mukana. Ubi Soft on laatutalo, jonka julkaisut huokuvat parhaimmillaan uutta ja innovatiivista pelisuunnittelua. Markkinointi kuitenkin pissaa alleen ja loristen. Prince of Persia: The Sands of Timen kansikuvakin on niin kummallisen tuhnuinen ja luotaantyöntävä että hirvittää.
Hyvä pelisuunnittelu ei enää riitä, vaan menestykseen tarvitaan napakka markkinointikampanja. Pitäisiköhän peliarvostelussa arvioida pelin lisäksi sen "markkinointisuunnittelukin"? "Uuden Taru Sormusten Herra -pelin menestystä tukee hyvin samanaikaisesti teatterilevitykseen saapuva elokuva, joka seuraa joltisenkin hyvin pelin tapahtumia". No joo.
Mutta mitä tekemistä uusien konsolien tulemisella on tämän asian kanssa?
Uusi konsolikierros selkiyttää ja rauhoittaa nykyistä tilannetta. Niiden kohdeyleisö on hetken aikaa innokas ja aito hardcore-pelaaja, joka ostaa pelit niiden hyvyyden takia (eli sen perusteella mitä niistä pelimediassa kirjoitetaan). Niinpä markkinointikin tulee olemaan vuoden-pari kohdeyleisön mukainen, hyvää pelisuunnittelua korostava. Julkaisutahti sekin taatusti rauhoittuu hetkeksi, ja parhaat pelit pääsevät jälleen paremmin esille. Ehkä. Muuten olemme pysyvästi popidoleiden puristuksessa.
