Tim Burton on tehnyt hyviä elokuvia, mutta Liisa Ihmemaassa ei ole yksi niistä.
Lewis Carrollin sekopäinen fantasia kaninkoloon putoavasta Liisasta on klassikkokirja, jonka huumehöyryiset visiot tuntuvat olevan kuin tehty eksentriselle Tim Burtonille. Hollywoodin reunamilla luisteleva Burton on aina tehnyt omanlaisiaan elokuvia, joissa mielikuvituksesta ei ole pulaa. Visiot ovat yleensä olleet liikaa suurelle yleisölle ja studiopampuille, vaikka mukaan on mahtunut myös uraa ylläpitäviä menestyksiä. Ihmemaassa seikkailevasta Liisasta tuli jo parissa viikossa Burtonin uran rahakkain projekti, mutta massojen miellyttäminen valitettavasti näkyy myös elokuvassa.
Ongelmat alkavat tarinasta, tai oikeammin sen puutteesta. Idea aikuistuneesta Liisasta ja Herttakuningattaren ilkeän ikeen alla kuihtuneesta Ihmemaasta on hyvä, mutta potentiaalia ei uskalleta hyödyntää. Burton tai ehkä oikeammin Disneyn kasvoton tuotantoautomaatti on jäänyt arvostetun lähdemateriaalin vangiksi, eikä oikeastaan mitään ole muutettu. Juonenkäänteet ja tarinan rakenne seuraavat kirjaa lähes orjallisesti sen sijaan, että kiehtovaan satumaahan olisi luotu omia tarinoita. Liisa on vanhentunut ilmeisesti vain sen takia, että lasten kanssa työskentely olisi vaikeampaa ja hitaampaa.
Ärsyttävästi Liisa ei muka muista mitään edellisestä vierailustaan, vaikka alussa oikein korostetaan monta kertaa, että tyttö on koko ikänsä nähnyt unia Ihmemaasta. Lopputuloksena sankaritar sekoilee satumaan ihmeissä kuin ensimmäistä kertaa, jopa paikalla asustavien otusten ihmetykseksi. Jos asia on tajuttu kirjoittaa dialogiksi, miksi hommaa ei ole voitu samalla vaivalla korjata ja tehdä tarinasta järkevämpi? Varman päälle pelaaminen on tylsää.
Harmaa ei ole väri
Kun tarinalla kerran ei ole mitään annettavaa, niin kai Burtonin hurjan visuaaliseen tyyliin sentään voi luottaa? Hämmästyttävästi ei.
Ihmemaassa on potentiaalia vaikka mihin, joten en pysty tajuamaan, miksi leffassa on päätetty värittää kaikki väsyneen harmaaksi. Ei Carrollin maailma ole tällainen ensimmäisen maailmansodan juoksuhautaa muistuttavan ankea loukko! Oikeassa Ihmemaassa värit räiskyvät silmille joka nurkasta korostettuna vastakohtana kirjoitusajan harmaalle ja kaavoihinsa kangistuneelle englantilaiselle yhteiskunnalle. On kuvaavaa, että Burtonin elokuvaversiossa asiat ovat kääntyneet päälaelleen: kaninkolon ulkopuolella oleva tosimaailma on itse asiassa värikkäämpi kuin puun juurien alla levittäytyvä Ihmemaa.
Lattealla sotaelokuvatyylillä ilmeisesti yritetään korostaa sitä, että Ihmemaan asiat eivät ole viimeisen kolmentoista vuoden aikana menneet putkeen. Näin elokuvan on kuviteltu saavan burtonmaista terää ja luovaa hulluutta. Valitettavasti värittömyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin asenne, vaikka tuotantokomitean sedät niin 50-luvulla kirjoitetusta elokuvamanuaalistaan lukevatkin.
Ulkoasua ei auta myöskään turhanpäiväinen jälkiajatuksena lisätty 3D, joka on juuri niin päälle liimattua kuin perinteisenä 2D-versiona alun perin kuvatussa leffassa vain voi olla. Tietokoneella lisätty kolmas ulottuvuus on puhdasta kikkailua, esineitä lentelee katsojan naamalle ja Liisa putoaa ylipitkässä kohtauksessa kaninkoloon vain 3D:n takia. Ero Avatariin ei voisi olla suurempi, sillä Cameronin avaruuslänkkärissä tehosteita ei hierota koko ajan katsojan naamaan. Siinä on tajuttu, että kolmiulotteisuuden kuuluu palvella elokuvaa, ei toisin päin. Liisassa on menty perä edellä puuhun, järkevämpää olisi ollut jättää 3D kokonaan pois. Mutta sehän ei olisi muodikasta.
Unissakävelijän päiväkirja
Ympäristön innottomuus on tarttunut näyttelijöihin, joista suurin osa etenee elokuvan halki kuin puoliunessa. Ankein kaikista on Liisaa esittävä Mia Wasikowska, jolla ei ole kuin kaksi ilmettä: tylsistynyt tuijotus ja hieman ärtynyt kulmien kurtistaminen. Syytä surkeuteen ei voi silti asettaa yksin Wasikowskan harteille, sillä Burton ei selvästikään ole pystynyt ohjaamaan pelkän vihreän kankaan edessä esiintyviä näyttelijöitään riittävän hyvin. Ilman ympärillä näkyvää maailmaa ja sen antamaa palautetta näyttelijä joutuu luottamaan tuplasti enemmän ohjaajan johdatukseen.
Burtonin kestosuosikki ja yleensä aina mainio Johnny Depp ei pärjää Hulluna Hatuntekijänä paljon Wasikowskaa paremmin. Avun puutteessa hän on heittänyt automaattivaihteen silmään ja hyppii epämääräisesti Jack Sparrowin ja Willy Wonkan välillä. Ainoat plussalle jäävät esitykset ovat molemmat kuningattaret. Helena Bonham Carter sekoilee osuvasti isopäisenä herttana ja valkoinen kuningatar Anne Hathaway lyö koko homman sopivasti läskiksi.
On surullista, että Burtonin kaltaisella visionäärillä menee rahallisesti sitä paremmin, mitä pliisumpia lastenelokuvia hän tekee. Sillä sitä Liisa Ihmemaassa nimenomaan on: hajuton ja mauton Disney-sääntökirjan mukaan tehty, riskejä kaihtava pannukakku. Jätä tämä väliin ja katso mieluummin vaikka vuoden 1951 Liisa-animaatio. Siinä on paljon enemmän asennetta, tunnelmaa ja värejä.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 4.5.2010.
Kun kapteenille luvataan seitsemän kuukautta elinaikaa, on oikea hetki lähteä tuntemattomaan avaruuteen.
Avaruusseikkailun satunnaisesti luodut seikkailut ovat juonettomia, vajaat puoli tuntia kestäviä lyhäreitä. Sankarin laivasto seilaa planeetalta planeetalle ja kohtaa kaikkea mahdollista avaruuden hippikissoista piraattipingviinien perhekokoukseen. Välillä pääsee valitsemaan, miten toimitaan, ja aina joskus päätökset vaikuttavat myöhempiin kohtaamisiin. Yleensä lopputuloksena on taistelu.
Painottoman tilan balettia käydään vuoropohjaisesti, puoli minuuttia kerrallaan. Aluksensa voi komentaa liikkumaan tuplavauhtia ampumatta, normaalisti räimien tai etanatahtia, mutta tuplasti tulittaen. Vaikka liikesuunnat ja aluksen pyörimisliikkeen voi halutessaan määrittää käsin, yleensä komentaessa tyytyy määräämään liikesuunnan, kohteen, jota kohti aluksen nokkaa pidetään, ja ketä ensisijaisesti ammutaan. Rasittavasti automaattimoodissa kamera hyppii holtittomasti, kun kohteita määrittää, ja sotkee käsityksen taistelukentästä.
Taktiikkana on saada alusten herkät taka- ja alaosat tulilinjalle. Omia aluksiaan voi muokata rajoitetusti planeetoilta löydettävillä lisäosilla, joilla saa lisää niin panssaria kuin tulinopeuttakin.
Flotilla tuo mieleen loistavan Strange Adventures in Infinite Spacen (Pelit 2/06, 92 p), toisen kahvitunnin seikkailuihin sopivan välipalapelin. Aivan yhtä sujuva ei Flotilla ole. Taisteluvuorojen säätämiseen menee lopulta liikaa aikaa verrattuna siihen, kuinka vähän syvyyttä taktiikoissa on. Kahvitaukopeliin nopea reaaliaikaisuus sopii paremmin, pidempään pelattava taas kaipaa enemmän syvyyttä.
