Anime lähtee hakkaamalla, Master Chief ja muut iloiset spartalaiset vaativat hieman kovempia otteita.
Vaikka Bungie käänsi kelkkansa kohti Activisionia, Microsoftin haltuun jäänyt Halo-universumi jatkaa laajentumistaan. Pelin laukaisema alkuräjähdys kiihdyttää tahtiaan, sillä rengasmaailmaan sijoittuvien harlekiinipokkareiden rinnalle syöksyy nyt myös liikkuvaa kuvaa. Pitkään tapetilla ollut elokuvaprojetki on edelleen jäissä, mutta faneille tarjotaan pahimpiin Reach-nikkiksiin Halo Legends -lyhytelokuvakoostetta.
Arvokasta brändiä vaaliakseen Microsoft on perustanut peliosastonsa alaisuuteen uuden alijaoksen, 343 Industriesin, jonka vastuulla on Halo-universumin kehittäminen. Nyt evoluutio ohjaa miehistä toimintasaagaa turmiollisille teille, sillä maskuliinisen toimintapläjäyksen sijaan Master Chief kumppaneineen matkaa kohti aniversumia.
Frank O’Connor, 343 Industriesin luova johtaja, totesi Legendsin lanseerauksen yhteydessä, että Haloa kohdellaan yhtä hyvin kuin George Lucas käsitteli Tähtien sotaa. Tarkalla valvonnalla ja keskittämisellä voidaan ohjata niin oheiskrääsävirtoja kuin tarinaakin. Aistin häiriön Voimassa.
Toivottavasti Halon kohtalona ei ole pimeä uhka, sillä Neil Blomkampin ja Peter Jacksonin elokuvaprojektin korvaaminen piirretyillä lyhytelokuvilla ei anna kovin vakuuttavaa kuvaa brändin tulevaisuudesta.
Halomatrix
Seitsemästä itsenäisestä pikkuseikkailusta koostuva Halo Legends ei jatka pelien käynnistämää tarinaa, vaan lähestymistapa on pahasti samanlainen kuin Matrixia täydentävällä Animatrixilla. Pienet täytekertomukset tilkitsevät rengasmaailman reikiä ja avaavat pelien kertomaa tarinaa. Tavalliselle pölkylle lyhärikokoelma on yhtä tyhjän kanssa, mutta halonhakkaajalle universumin historiaa ja pelien tapahtumia täsmentävät tiedonmuruset lienevät riittävä syy ostokseen.
Halo on brändinä niin länsimaalainen kuin kuvitella saattaa, mutta lyhärit on teetetty alihankintana Japanissa. Taustalla lienee pelisarjan aseman parantaminen Nipponissa, sillä otakut eivät ole lämmenneet länsimaisen pelikulttuurin lippulaivalle.
Animemuotoon työstettyjen kertomusten visuaalinen ilme aiheuttaa ihmetystä, sillä jälki on Arbiterin The Duel -tarinaa lukuun ottamatta erittäin halvan näköistä. On vaikea uskoa, että tekijöiden meriittilistalla on esimerkiksi Ghost in the Shellin kaltainen merkkiteos. Mukana on Animatrixin henkeen myös yksi kokonaan tietokonegrafiikalla väkerretty tarina, mutta muoviset hahmot näyttävät ankeammilta kuin Halo 3:n välinäytökset.
Sisältö on onneksi laadukkaampaa kuin tekninen toteutus. Muutamia siirappisia itsensätutkiskelukohtauksia lukuun ottamatta Halo on kääntynyt animeksi isommitta kolhuitta. Lyhyet tarinat on käsikirjoitettu hyvin ja niissä on riittävästi vaihtelua. Kompaktin rakenteen ansiosta tilaa ei ole perinteiselle japsipaatokselle ja tapahtumat rullaavat rivakasti eteenpäin.
Vaikka lätty tarjoaa yhdeksi illaksi pikkukivaa täydennystä pelisarjan tapahtumiin, sen tärkein funktio jää täyttämättä. Legends ei tuo mitään uutta sarjaan. Koska samat tarinat on kerrottu jo pelien välinäytöksissä ja Halopediassa, animaatio toimii vain mielikuvituksen korvikkeena.
Tutun eeppisen musiikkiraidan ohella muutamat pelisarjan pääjuonesta irrotetut itsenäiset tarinat ovat setin parasta antia. Arbiterin kostosta kertova The Duel on visuaalisesti erittäin kaunis lyhytelokuva. Kurosawan samuraileffojen henkeen rakennettu lyhäri muistuttaa erehdyttävästi vesivärimaalausta. Sääli vain, ettei se sisällä koston oikeutuksen lisäksi syvällisempää sanomaa.
Blu-Raylle tungettu ekstramateriaali kertaa Halo-sarjan juonen, ja mukaan on ängetty pakollinen selkääntaputteludokumentti pelisarjan synnystä. Microsoftilla on totisesti itsetunto kohdallaan, sillä O’Connor kumppaneineen vertaa Haloa kirkkain silmin Tähtien sotaan ja Star Trekiin.
Tarinajatkumoa maustava tilkesetti olisi mennyt hyvin täysimittaisen elokuvan kyytipoikana tai jonkin peliversion ekstralevynä, mutta itsenäisenä julkaisuna legendojen olemassaololle on erittäin hatarat perusteet. Huhutun leffaprojektin korvaaminen hätäisesti kasatulla lyhärikokoelmalla panee miettimään, millaisia sieniä Microsoftin ideapalavereissa syödään. Loistelias District 9 todistaa, että Blomkampilla on visiot kohdallaan. Vielä kun joku kertoisi tämän myös Frank O’Connorille.
Ihme, ettei Tähtiportti-sarjan toiminnantäyteinen scifimaailma ole kääntynyt kunnolla peliksi. Sisälläni heräsi goa’uldinkipinä, kun pitkään Stargate Worlds -mörppiä työstänyt Cheyenne Mountain Entertainment julkaisi pari kuukautta sitten Stargate Resistancen. Unreal 3 -moottorilla väsätty tiimipohjainen moninpeliräiskyttely vaikutti kokeilemisen arvoiselta eikä 15 euron hintalappukaan vienyt opiskelijataloutta vararikkoon.
Homman pointtina on ihmisten ja järjestelmäherrojen välinen taistelu. Kummallakin ryhmittymällä on kolme erilaista hahmoluokkaa, jotka ovat peruskauraa kymmenistä muista nettiräiskinnöistä.
Ihmisyyttä edustavat rynnäkkökiväärillä varustettu solttu, tarkkuuskivääriin luottava kommando ja parantaja-tiedenainen. Järjestelmäherrat puolestaan yrittävät alistaa ihmiset sauva-aseella ruikkivan jaffan, vihollisensa läheltä käristävän goa’uldin ja selustaan iskevän näkymättömän ashrakin voimin. Hahmoluokkien välinen tasapaino on saatu mukavasti kohdalleen, sillä mikään hahmo ei ole ylitse muiden.
Kenttien ja pelimuotojen määrällä ei juhlita, sillä kumpiakin on vain kourallinen. Vastustajia kurmotetaan joko temppelissä, jäämaailmassa tai Maan kamaralla. Yleensä tavoitteena on yksinkertaisesti nitistää vastustajat yksin tai tiimissä. Vaihtoehtoisena pelimuotona on lipunryöstö, joka on pelissä ristitty Capture the Techiksi.
Resistancen perusmekaniikka ja räiskintä toimivat kelvollisesti, mutta kaikesta paistaa läpi viimeistelemättömyys. Jo alkuvalikot tuntuvat sekavilta, eikä yleisilme parane itse pelissäkään. Rupuiset hahmografiikat, aseiden hernepyssymäiset äänet ja valjut ympäristöt jättävät kylmäksi. Pelistä ei myöskään löydy ystävälistoja tai tukea modeille.
Resistanceen on luvattu tulevaisuudessa lisää sisältöä, mutta saapa nähdä. Alkuinnostuksen jälkeen pelaajamäärät ovat kääntyneet selvään laskuun. Pelaajien kaikkoaminen mielenkiintoisempiin maailmoihin ei yllätä, sillä Resistance ei hyödynnä Tähtiportti-lisenssiä millään tavalla. SG-joukkojen ja järjestelmäherrojen tilalla voisivat olla mistä tahansa scifipelistä repäistyt ryhmittymät. Sarjasta tutut teemat tai ympäristöt, hahmoista puhumattakaan, toisivat rutkasti lisää tunnelmaa, mutta kun ei niin ei.
Nyt pelaamisesta ei nauti edes vannoutunein Tähtiportti-fani. Stargate Resistance on yksinkertaisesti äärettömän keskinkertainen. Räiskintää eivät pelastaisi edes Richard Dean Andersonin kuivakan loisteliaat one-linerit.
