Huhujen mukaan Surreal oli vain koodiorja, jonka työ oli muuttaa Vivendin nerojen pelisuunnitelma bittilihaksi. Palantirina ovat täysin valmiin oloinen PS2-previkka sekä vastaportattu PC-versio, josta puuttui alkufilmi ja koodin optimointi. Jälkimmäisessä olivat vielä PS2-tekstitkin jääneet korjaamatta.
Ehdin jo pelata pelin läpi arvostelumielessä, kunnes paljastui, että PS2 on virallisesti vasta preview-versio. Jos myyntiversiossa on enemmän kuin hippu eroa, voisin luvata hyppäväni ikkunasta, mutta en viitsi herättää turhia toiveita.
...vie juoni arvoton
Se yksinkertainen heitä hallitsee ja meidät pimeyteen kahlitsee. Star Trek -pelit on pakko suunnata täysille tampioille, koska tyypillinen fani ei ymmärrä kuin hyvin yksinkertaisia peruspelejä. Siksi Vivendi pelaa varman päälle peruspelikaavalla 4: takaakuvattu toimintaseikkailu taistelulla, ja napsauttaa siitä kaiken turhan pois. Fellowship on toimintaseikkailu pienimmällä mahdollisella seikkailumäärällä.
Pelaaja ohjaa joko Frodoa, Aragornia tai Gandalfia, jonka tämän siipimiehenä on yleensä yksi, joskus useampi Sormuksen Ritari. Peli kattaa ensimmäisen kolmanneksen Sormusten herraa, ja tämä kirjahan ei ole mikään rankka toimintapaketti. Ymmärrän, että Surreal Gamesilla on ollut ongelmia kehittää pelillistä sisältöä pitkiin kävelyretkiin. Siihen ymmärrykseni loppuu. Surreal on ostanut Halpahallista pussillisen pilaantuneita pelikliseitä.
Grafiikka on kelvollista: se ei kiusaa eikä kiihota. Mutta näin on marjat, että jos pelilliset elementit ovat peikon persiistä, kelvollinen grafiikka ei riitä, vaan vaaditaan visuaalinen orgasmi, joka kestää ja kestää. Sinänsä sujuvaa PS2-versiota rampauttaa mikäs muu kuin laiska kamera. Niin kauan kuin juostaan putkessa, kamera pysyy mukana. Mutta kun pitäisi vilkuilla ympärilleen tai juosta eri suuntiin, se ei pysy perässä. Kameran kääntely kakkostatilla on jäykempää kuin Morian kääpiöt.
Välianimaatiot ovat joko puhuvia päitä tai raajojaan lotkottavia staattisia hahmoja, jotka replikoivat jokseenkin ok-tasoisesti. Onhan se tosin vähintään yhtä tylsää kuin Tolkienin kootut runot.
Hobitti joka huusi: "Susi"
Peli alkaa kun MC iso-G kertoo Frodolle, jotta Bilbo-sedän perintösormus onkin Se Sormus. Frodo saa zingahtaa matkaan kohti Rivendelliä, heti kun saa kolonsa myytyä Lobelia Säkinpää-Reppulille. Pelin seikkailuosuus on käytännössä kokonaan alussa, jossa Keski-Maan Mikael Karvajalka voi Konnussa suorittaa kourallisen yksinkertaisia etsi ja palauta -tehtäviä. Suurin osa niistä ei ole pakollisia.
Pelin parhaassa osuudessa Frodo yrittää hiipiä läpi mustien ratsastajien saartorenkaan. PlayStationin löysä kamera tekee osiosta kidutusta, kun nazguleiden paikan saa arvata, PC:llä voi sentään vilkuilla riittävän nopeasti ympärilleen. Nazguleita saa hämättyä nakkelemalla kiviä. Kivien heittely on pelin suurimpia iloja, koska kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Oli kivien kohteena hobittilapsi, Galadriel tai Tom Bombadil, aina se jaksaa tahattomasti huvittaa.
Kun nazgulit on hämätty, on hobittinelikko vapaa jatkamaan matkaansa. Oho, sanoinko vahingossa "vapaa"? Kentät ovat käytännössä putkia, jotka enemmän tai vähemmän hellästi luotsaavat pelaajaa oikeaan suuntaan. Jos karvajalat haluavat tutustua Keski-Maan ihmeisiin, sen estää näkymätön voimakenttä. Hyppimisellä ja kiipeämisellä ei pysty edes sokkeloissa oikaisemaan, ja ne ovat yhtä hyödyttömiä kuin hiipiminen. Pakkohan se Sormus on viedä Mordoriin kun muualle ei pääse. Kun vastaan tuli ensimmäistä kertaa arkkiviholliseni Sami Sokkelo, tirautin kyyneleen. Eihän se ollut kauhean monimutkainen, mutta kun pelissä ei ole minkään sortin kompassia.
Surrealin perusratkaisu melkein joka kenttään on täyttää putki vaihtelevalla määrällä susia, peikkoja ja örkkejä. Jättihämähäkit ja Hautakeron haamut vilahtavat sivurooleissa, nazgulit, balrog ja Morian Vartija vierailevat pomohirviöinä tarvittaessa. Luovasta pelinsuunnittelusta kertoo esimerkiksi Brii: Aragorn etsii meloneja, keppejä, heinää ja räsyjä tehdäkseen vale-hobitteja. Kyllä aika lentää kuin balrogin siivillä.
Koska Vivendi saa käyttää kirjaa, sen pelissä ovat mukana kaikki suippokorvien kaipaamat elementit, kuten metsähippi Tom Bombadil ja Hautakeron haamut. Poistoja siinä on silti enemmän kuin Jacksonin elokuvassa. "The Glorfindel X-treme Horse Race feat. Black Riders" näyttäisi puuttuvan. Elrondin talolla Frodo keskustelee Bilbon kanssa, mutta Bilbon hetkellinen klonkustuminen on jätetty pois. Onko se liian pelottavaa? Caradhrasin sola ohitetaan maininnalla, Morian "sokkeloissa" unohdetaan kokonaan taistelu Balinin haudalla. Khazad-Dumin sillalla kohdataan balrog. Se on aito loppuhirviö, jolla on salainen heikko kohta: se hyytyy kun sitä pläjäyttää salamalla, ja sitten Gandalf voi zingahtaa hutkauttamaan sitä Glamdringillä. Varovasti, sillä balrog lyö kerran ja se on siinä.
Tosta poikki sano Isildur
Taistelu on kierroksen... heiKOIN lenkki. Jos Artsin peli on mätkinnäksi yksinkertainen, se on suoranainen Virtua Fighter verrattuna Vivendin valitsemaan suoraviivaisuuteen. Oikealla hiirennapilla lyödään, vasemmalla Frodo nakkelee kiviä, Aragorn ampuu nuolia ja Gandalf paiskoo taikoja.
Voisi olettaa peliltä edes beat'em-up-tyylisiä eri iskuja, komboja ja muita herkkuja, mutta ei. Taistelu on yksinkertaisempaa kuin Forrest Gump huonona päivänä. Noin kolme erilaista, satunnaisesti arvottua lyöntiä ja blokkaus, siinä pelin eväät. Aragorn tekee aina saman svish-svush-chop-lyönnin. Monimutkaisinta on valita Gandalfille taika tai haukata purtavaa, jotta hiparit palaavat.
Frodo voi tietysti lipsauttaa Sormuksen sormeen ja muuttua näkymättömäksi. Ilmaista huvi ei ole: pikku hobitin viattomuus putoaa nopeasti, ja jos se menee nollaan, Sauron voittaa luovutuksella. Vaikka viattomuus palautuu, sen maksimi pienenee. Esimerkiksi Tom Bombadil, tuo metsien hassu pössyttelijä, pystyy palauttamaan sen taas maksimiin.
Iä, Iä Eärendil F'tagn
Vivendi ottaa sekä Reuel-sedän mestariteoksesta että toimintaseikkailuista kaiken mikä on tylsää ja sataan kertaan nähtyä, ja tekee siitä pelin. Mielikuvituksen mestari kohtaa mielikuvituksettomuuden mestarit. Tolkienin haudalla tuskin multa lentäisi korkeammalle vaikka Christopher Tolkien julkaisisi isänsä ruokaostoslaput kovakantisena kokoomateoksena "Keskeneräiset kauppamatkat". Jos hankitaan Sormusten herra -luokan lisenssi, siihen pitäisi kanssa panostaa, perk...saat... kautta balrogin kavioiden!
En minä mitään lembasia odottanut, mutta eihän tämä ole edes cramia. Vaikka myyntiversiossa PS2:n kamera korjattaisiin, pelin perusrakenne ei varmasti muutu. PC-versiossa oli jo nyt parempi kamera, mutta Musta hevonen on Xbox. Se lienee teknisesti paras, sillä jo kuvien perustella sen bumpmappauksella ehostettu grafiikka pieksee muut, eikä 5.1 surround -äänistä ole ainakaan haittaa.
Pelottavaa, että tällä pelillä on Tolkienin perikunnan siunaus. Vieläkö allekirjoitus irtoaa, jos seuraavaksi ilmestyy 3D-räiskintä Khazad-Doom tai partypeli Frodo Baggins Shin Sangoku Musou Mushoden Dance Challenge.
60
