Lords of Midnight 3: The Citadel – Vanhassa vara pahempi

Vanhojen 8-bittiklassikoiden uusversiot ja jatko-osat ovat jostain syystä pääsääntöisesti tuomitut epäonnistumaan. Onko Lords of Midnightin kolmannella osalla siis mitään mahdollisuuksia, kun pelin tekijäkään ei yleensä ymmärrä peleistä mitään?

Ihanaa! Vihdoinkin Mike Singleton onnistui: hänen eeppinen roolistrategiapelinsä on niin hyvä, että pisteet loppuivat ja kiersivät ympäri. Äkkiä kauppaan, ennen kuin Lords of Midnight 3 myydään loppuun!

...näki Domarkin myyntijohtaja unessaan, ja myhäili tyytyväisenä herättäen vaimonsakin. Siitä sen näkee, kuinka vähän uniin on uskomista.

Ne ekat lortit

Citadel on jatkoa sellaisille naavapartojen kaiholla muistelemille eeppisille Spectrum/C-64-peleille kuin Lords of Midnight ja Doomdark's Revenge. Joskaan minä en kyllä koskaan ymmärtänyt, mikä niistä tekee klassikkoja. Paitsi ehkä se, että 48.000 kuvaruudun pelin tunkeminen 48 kilotavun Spectrumiin kieltämättä varmaan säväytti kumimattokoneen omistajia.

Ennen kuin veteraanipelaajat ruhjovat minut vanhoilla joystick-interfaceilla, kannattaa heidän testata pelin mukana tulevat PC-näköispainokset Lords of Midnightista ja Doomdarkista. (Nämä Freeware-pelit löytyvät myös Pelit-BBS:stä.) No, vieläkö säväytti?

Lords of Midnight 3: The Citadel on suoraa jatkoa noille kahdelle. Jostain oudosta syystä Citadelia markkinoidaan kovasti jonkinlaisena roolipelinä, joka se ei suinkaan ole. Lähinnä se on eräänlainen strategiapeli, joskin huono ja rajoittunut sellainen.

Boroth sotajalalla

Luxor (ja leegio muita veijareita) viruu vankina Maranorin tornin tyrmissä. Samaan aikaan pelin Paha eli Boroth Sudensydän valtaa Bloodmarchia linna kerrallaan. Neljä alkusankaria saavat hajaantua ympäriinsä puhumaan itselleen tukea ja armeijoita, jotta Boroth (ja muut pahat) saadaan kuriin. Prinssi Morkin ja Rothron aloittavat värväyskierroksen, ja samaan aikaan Coreleth ja Arin aloittavat panttivankien vapauttamisen Maranorin tyrmästä. Vapautettu vanki on niin tyytyväinen, että automaattisesti liittyy armeijoineen hyviin.

Omille hahmoille saa annettua komentoja, mikäli ei halua liikutella heitä käsin. Käskyt ovat tyypillisiä "mene jonnekin", "värvää joku", "liity johonkin", "vartioi jotain" ja semmoisia.

Värväys on se, jota eniten käytetään. Hahmoilla on 64 persoona-attribuuttia, joiden täytyisi sopia yhteen suht' hyvin, tai muuten ei olla kavereita. Värväyksestä on se hyöty, että liiton mukana tulevat linnat keräävät pikkuhiljaa lisää miehiä. Kun kuuprinssi Luxor löytyy, Midnightin maan armeijat suorastaan riehaantuvat ja liittyvät mukaan. Hyvä niin, sillä Borothin niittaamiseen tarvitaan sellainen yli 35.000 miehen armeija.

Siinä se villakoiran ydin: värväile muita ja kerää tarpeeksi suuri armeija Borothin voittamiseen. Voihan hahmon tietysti pistää etsimään yhtä kolmesta taikaesineestä, mutta ei se varsinaisesti mitään mielenkiintoa luo.

No entäs panttivankien pelastelu? Jos synkän tornin synkissä holveissa synkkiä panttivankeja etsimässä kuulostaa jännittävältä, niin totuus on synkkä: se tappaa. Käytävänpätkistä ja täsmälleen samankokoisista neliömäisistä huoneista koostuvan, mutta giganttisen laajan sokkelon komppaaminen ja vielä ilman kunnon automaattikarttaa on jotain, jota ei halua usein kokea.

Uskomatonta jännitystä tarjovat äärimmäisen mielenkiintoiset taistelut vartijapeikkojen kanssa, joita aina silloin tällöin seisoa jöllöttää liikkumattomina ovensuussa. Niitä lyödään kerran, ja ne kuolevat. Tosin on mahdollista mämmäillä käyttöliittymän kanssa, jolloin peikko tappaa tai sankari joutuu sattumanvaraiseen tyrmään muualle torniin.

Mike ei petä!

Jos olisin ostanut Lords of Midnightin, en varmaan pahemmin nauraisi. Mutta kun en ole, niin kyllä naurattaa. En ole enää aikoihin ymmärtänyt, miksi Singletonin pelejä yleensä julkaistaan.

Jo Citadelin käyttöliittymä on taattua Singleton-laatua, eli kaikki on hajautettu omille ruuduilleen, ja tieto, kuten nimet ja sellaiset, on mahdollisimman vaikeasti löydettävissä. Otetaanpa esimerkiksi tilanne, että yrität antaa jollekin tehtäväksi värvätä vaikka Antti Rokan. Aakkostetun nimilistan asemasta saat haroa Rokkaa kymmenien naamapotrettien seasta, eli muista tsekata ulkonäkö etukäteen.

Vaan kaikkihan unohtuu mainioissa taktisissa taisteluissa? Missä taisteluissa? Armeijoita edustaa yksi mies, johon kasataan koko lössin valta ja voima. Taistelun voittaja ratkaistaan oudolla hiirivetoisella valitse-liike-beat'em-up-virityksellä.

Jos joku ihmettelee miksei kolmiulotteisesta liikkumisesta juuri puhuta, syy on se että se vain markkinointikikka. Kukaan pelaaja sitä tuskin käyttää. Singletonin käsitys liikkumisesta kolmiulotteisessa maailmassa on aika mielenkiintoinen. Sitä on helppo matkia imaisemalla pullollinen raakaa kirkasta viinaa pystyyn, jolloin saadaan pelille ominainen hoiperteleva käynti, raskas ja vaikeasti hallittava kääntyily, ja tahdosta riippumaton katseen siirtyily maasta taivaaseen.

Korrrva lepää

Ainakaan korvat eivät mene sekaisin jatkuvasta vaihtelusta, sillä pelin rikas ja monipuolinen äänimaailma koostuu tasan kahdesta kappaleesta. Onneksi toinen kappaleista on kotoisin Carl Orffin teoksesta Carmina Burana, vaikka se onkin aina ponnettoman ohut. Toista en tunnista, joten se on ihan kuunneltava.

Efektejä ei voi haukkua. Niitä ei ole. Paitsi alkudemossa, jossa "juonto" tulee kaksi kertaa normaalia puhenopeutta nopeammin. Ehkäpäpeliinpalkattujuontajakinhalusipäästäprojektistaeroonnopeasti.

Jos minua jokin muukin hämmästyttää, paitsi se että Singletonin pelejä vielä julkaistaan, niin brittilehtien asenne näihin räpellyksiin. Edellinen peli Starlord keräsi ihan OK pisteitä, mikä on käsittämätöntä, ja Lords of Midnightille PC Format riensi jo antamaan 87 pojoa. Kotiinpäin vedossakin on rajansa.

Singletonin tuotoksista tämä on toiseksi huonoin, ykkössija kuuluu ehdottomasti Starlordille. Tosin Starlord oli jo niin huono, että siinä oli jotain huvittavaa. LOM3 on enää säälittävä tuotos omiin ympyröihinsä jämähtäneeltä pelintekijältä.

51