Galactican jälkeen nuorennusleikkaukseen pääsi itse scifin arkkivaari Star Trek. Kesähittielokuvaa voi vihdoin katsoa komentosillaksi naamioidussa kotiteatterissa, se parempi Trek-univormu päällä. On screen!
Lukuisten elokuvien ja oheissarjojen jälkeen Gene Roddenberryn luoma scifieepos palaa alkuun. Kirkin ja Spockin ensikohtaamisesta kertova elokuva tuhoaa vuosikymmenien aikana rakennetut Star Trekin tarinajatkumon peruspilarit, mutta tekee sen lähdemateriaaliaan kunnioittaen ja pettämättömällä tyylitajulla.
Uusimman Star Trekin käsikirjoitus pyöri tuottajien pöydällä jo kuudennen elokuvan aikoihin. Leonard Nimoy on haastatteluissa myöntänyt, että hän haluaisi tehdä elokuvan, joka kertoo Kirkin ja Spockin ystävystymisestä Tähtilaivaston akatemiassa. Neuvostoliiton hajoaminen vesitti nämä suunnitelmat ja kuudes Star Trek -elokuva keskittyi kertomaan oman versionsa tosimaailman muurien murtumisesta. Neuvostoliittoon vahvasti rinnastetun Klingon-imperiumin romahtaminen sopi paremmin tuon ajan maailmankuvaan.
Enterprise- ja Voyager-sarjojen sekä kahden viimeisimmän Trek-elokuvan flopattua unohdettu käsikirjoitus kaivettiin naftaliinista ja kirjoitettiin lähes kokonaan uusiksi. Leffan nokkamieheksi kiinnitettiin Lostista ja Aliaksesta tuttu J.J. Abrams Bad Robot -tuotantoyhtiöineen. Trek-piireissä tämä tieto herätti vastalauseiden aallon, sillä Bad Robotin nokkamies on julkisesti myöntänyt pitävänsä Tähtien sodasta enemmän kuin Trekistä. Oli Abramsista mitä mieltä tahansa, hän tekee lähes Ronald D. Mooren veroista työtä. Uusi Star Trek ei ole aivan Galacticaa, mutta pirun läheltä liippaa.
To boldly go where Shatner has gone before
Ajallisesti alkuperäisen televisiosarjan tuntumaan sijoittuvan elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa tulevaisuudesta saapunut romulaanien kaivosalus tuhoaa Kirkin vanhempia kuljettaneen USS Kelvinin. Saman kohtalon kokee vulkaanien kotiplaneetta, joten tuttu tarina joutuu ankaran reformaation kouriin. Räväkästä uudelleenkirjoituksestaan huolimatta nostalgia on elokuvan kantava voima Trekin peruskommervenkkien ohella. Yhteistyö on edelleen avain onnistumiseen.
Toisin kuin Galacticassa, tarina ei kirjoita Star Trekin juonikuvioita uudelleen, vaan tutun maailmankaikkeuden rinnalle luodaan tyystin uusi metaversumi. Oivaltava juoni ei tee turhaksi aikaisempaa tuotantoa, sillä omalla tavallaan tämän jatkumon tapahtumat ovat aivan yhtä järkeenkäypiä kuin Shatnerin ja kumppaneiden suorittamat tähtiretket. Aikamatkailun avulla luotu kerronnallinen porsaanreikä mahdollistaa menneisyyden kertomisen täysin uudella tavalla.
Uusi vanha sukupolvi
Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee Heroes-sarjasta tuttu Zachary Quinto nuorena Spockina. Kylmän loogisesti asioihin suhtautuva Spock on kahden maailman vanki. Hän on puoliksi vulkaani, puoliksi ihminen. Quinto tuo hienosti Spockin hahmoon kaivattua rosoisuutta, sillä tunteettoman vulkaanin lisäksi Spockista paljastuu myös entistä inhimillisempi puoli.
Kirkiä esittävä Chris Pine ei pysty täysin täyttämään Willian Shatnerin saappaita ja kapteeni jää ikävästi Spockin varjoon. Ilman isää kasvanut James T. Kirk on pahan luokan räyhähenki, joka vasta yllytettynä suostuu liittymään Tähtiliiton riveihin. Miehellä vaikuttaisi olevan karismaa, mutta jostain syystä potentiaali jää hyödyntämättä. Onneksi Pine ei ole lähtenyt toistamaan Shatnerin maneereita, vaan tekee Kirkistä rohkeasti itsensä näköisen.
Samaa ei voi sanoa tohtori McCoyn roolissa esiintyvästä Karl Urbanista, joka näyttelee Bonesin sijaan DeForest Kelleytä. Simon Peggin esittämästä Scottysta on tehty pakollinen humoristinen kevennys ja miehen korostettu skottiaksentti alkaa elokuvan loppumetreillä sattua suippoihinkin korviin.
Pariin tuntiin ahdettu tykitys on erittäin intensiivinen scifivuoristorata. Jatkuvan toiminnan keskellä suvantokohtia ei juuri ole, sillä uhan torjumisen lisäksi kerrontaan on mahdutettava alkuperäisen Trek-miehistön esittely. Elokuva tarvitsisi kipeästi puoli tuntia lisää kestoa asioiden selittelyyn, sillä nykykuosissaan paketti on liian tiivis. Juoneen on jäänyt muutamia aukkoja, kuten esimerkiksi Kirkin passittaminen pakokapselissa jääplaneetalle. Epäloogisen sivujuonteen ainoa tarkoitus on saattaa Kirk yhteen tulevaisuudesta tulleen Spockin kanssa, jota esittää itse Leonard Nimoy.
Erikoistehosteet ovat komeaa katsottavaa, avaruustaisteluissa on enemmän meisseliä kuin K-Raudan keskusvarastossa. Tehosteidensa puolesta uus-Trek on varmasti tämän vuoden komein elokuva. Klassinen USS Enterprise on edelleen tyylikäs ilmestys, sillä tuttua alusmallia ei ole onneksi modernisoitu. Ensimmäinen siirtyminen poimuajoon nosti ihokarvat pystyyn, efektissä on ensimmäistä kertaa riittävästi voimaa.
Puutteistaan huolimatta uusi Star Trek on kunniaksi perinnölleen. Vaikka elokuva ei täysin itsenäisenä teoksena toimikaan, on se hyvä pohjustus jatko-osalle, joka on vahvistettu vuodelle 2011. Viime vuosina ummehtunut ja kaavoihin kangistunut scifi-instituutio on nuorennusleikkauksen jäljiltä hyvässä kunnossa.
Elä pitkään ja menesty.
Galactican jälkeen nuorennusleikkaukseen pääsi itse scifin arkkivaari Star Trek. Kesähittielokuvaa voi vihdoin katsoa komentosillaksi naamioidussa kotiteatterissa, se parempi Trek-univormu päällä. On screen...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 2.12.2009.
www.borderlandsthegame.com
Hei kaveri! Lukemalla tämän arvostelun saat 1500 kokemuspistettä. Jos kiinnostuit, Borderlands voi olla sopiva peli juuri sinulle.
Yritin todella pitää Borderlandsista, mutta ensimmäisen viiden tunnin jälkeen olin valmis luovuttamaan. Uuvuin, koska taistelin uudestaan ja uudestaan samoja skagg-petoja vastaan, jotka kömpivät koloistaan aina kun kävelin aloituskylästä ulos. Skaggit olivat pelkkä riesa, mutta kylän laitamille leiriytynyt rosvojengi oli todellinen maanvaiva. Kutostason ukkelini ei kerta kaikkiaan saanut rosvopäällikköä ja hänen luutnanttejaan hengiltä. Paskaa, ajattelin. Borderlands ei kerta kaikkiaan ollut minun pelini.
Olin jo kiukuspäissäni valmis sysäämään arvosteluvastuun eteenpäin jollekin avustajapololle, mutta entä jos Borderlandsissa oli sittenkin sitä jotakin? Määrittelemättömän vetovoiman viettelemänä päätin antaa sille vielä mahdollisuuden. Pelasin toisen illan, nousin kymppitasolle, tapoin rosvot ja näin valon.
Hiiteen ensivaikutelmat.
Kohti täydellisyyttä
Mikä hitaasti sytyttäneessä Borderlandsissa sitten viehättää? Ei ainakaan juoni, sillä se on harvinaisen yhdentekevää nostatusta kerran 200 vuodessa avautuvasta muukalaisholvista, jonka kätkemät satumaiset rikkaudet odottavat ottajaansa. Kun paljon puhuttu holvi lopulta löytyy, se on vain yksi rasti lisää suoritettujen tehtävien listassa, edes loppupomo ei säväytä. Ammu sitä ytimeen – kuinka omaperäistä!
Holvi on oikeastaan pelkkää pelaajan sumutusta, sillä todellisuudessa sankarin tehtävä on ratkaista kaikki planeetta Pandoran ongelmat. Tehtävät poimitaan turuille pystytetyiltä ilmoitustauluilta. Kyse on yleensä joko tappamisesta (sekalaisia rosvosakkeja ja pandoralaisia hirviöitä) tai jonkin kadonneen esineen palauttamisesta omistajalleen. Työtarjousten määrä hämmästyttää, sillä lisätehtäviä saattaa ilmaantua taululle vielä tunteja sen jälkeen, kun on jo vaihtanut maisemaa. Tarkistuskäyntejä ei sentään tarvita, sillä peli muistuttaa tekemättömistä hommista automaattisesti.
Borderlands vetelee oikeista naruista, sillä tyhjien kiitosten sijaan hanttihommat palkitaan rahalla, kokemuspisteillä ja vastustamattomilla tavaroilla. Palkkiojärjestelmä on niin tehokas, että sisältäni kuoriutui kaikki sivutehtävät suorittava perfektionisti. Harvoin sitä moiseen sorrun, varsinkaan arvostelutilanteessa.
Todellinen päämäärä ei olekaan muukalaisholvi, vaan täydellinen pyssysankari. Voittamattomuuden tunne vahvistuu kokemustaso kokemustasolta, eikä se ole Borderlandsin julmassa maailmassa lainkaan huono asia. Tappiin kehitetty hahmo potkii juuri niin paljon persettä kuin pitääkin. Kolikon kääntöpuolena liian kovia vihollisia liian aikaisin haastamalla saa takuuvarmasti turpiinsa.
Neljä sankaria, yksi kohtalo
Borderlandsin hahmonkehitys ei ole erityisen vivahteikasta, mutta sitä on juuri sen verran, että kokemustasojahdin nielee roolipelaamisena. Kehityksen pohjaksi valitaan yksi neljästä arkkityypistä. Sotilas on yleismies, saalistaja sniputtaa, seireeni tekee yllätysiskuja näkymättömistä ja pullisteleva sikaniska luottaa enemmän nyrkkien kuin pyssyjen voimaan.
Kullakin hahmolla on oma erikoistaitonsa (sotilaan tykkitorni, saalistajan lemmikkikotka, seireenin näkymättömyys ja sikaniskan raivokohtaukset) ja kolmeen oksaan haarautuva kykypuu. Hienoista titteleistään huolimatta kyvyt ovat suurimmaksi osaksi pelkkää lisävahinkoa aseisiin ja muita numeerisia bonuksia. Sopivalla hetkellä laukaistavia aktiivisia taitoja ei koskaan saa enempää kuin sen yhden. Numeroilta maistuvat kyvyt ilahduttavat nekin, mutta pidemmän päälle pelkkä vahinkoarvojen hienosäätö tympäisee.
Kykypisteiden resetointi onnistuu, mutta tempulla ei pysty rakentamaan mitenkään olennaisesti erilaista hahmoa. Bonukset vain vaihtavat paikkaa. Hahmonkehityksen suoraviivaisuus ei kuitenkaan haittaa, sillä se on sivuseikka verrattuna asekeräilyyn, joka on Borderlandsin todellinen eteenpäin ajava voima. Aseet tuotetaan satunnaisesti lukemattomien erilaisten piippujen, tähtäinten, latausmekanismien ja muiden osasten yhdistelmistä. Näin peliin saadaan kirjaimellisesti miljoonia erilaisia tussareita, joista toiset ovat tarkkoja, toiset tulivoimaisia, toiset lähitaisteluaseita ja toiset äärimmäisen epäkäytännöllisiä.
Jokainen ase on yksilö ulkomuotoaan myöten. Olen poiminut matkoiltani muun muassa ehtymättömällä lippaalla varustetun automaattipistoolin (hyvä hätävara), vanhaa sotilaskivääriä muistuttavan "norsupyssyn" (tulivoimainen ja epäkäytännöllinen), helvetinmoisen määrän epätarkkoja raketteja sylkevän ihmesingon ja hiukset nostattavaa vahinkoa tekevän, nelinkertaisella piipulla varustetun kuudestilaukeavan (eli 24-laukeavan) revolverin. Superaseet viihdyttävät aikansa, kunnes seuraavasta kamakätköstä tai pomotaistelusta löytää jotain vielä parempaa.
Arvotuista ominaisuuksistaan huolimatta Borderlandsin aseet jakaantuvat kahdeksaan peruskategoriaan: revolvereihin, pistooleihin, konepistooleihin, rynnäkkökivääreihin, haulikoihin, tarkkuuskivääreihin, sinkoihin ja muukalaisaseisiin. Jaoittelulla on merkitystä, koska kyvyistä saatavat bonukset kohdistuvat yleensä vain tiettyihin asetyyppeihin. "Vääränlaisiin" aseisiin turvautumalla jää bonuksista paitsi.
Jos Borderlandsin aseet ovat täysosuma, muut varusteet ovat hukattu mahdollisuus. Sen sijaan, että sankarille puettaisiin varusteita kuin paperinukelle vaatteita, ainoat lisävarusteet ovat käsikranaatteja, suojakenttiä ja hahmoluokkamoduuleja. Missä ovat kypärät, missä tulevaisuuden sotisovat? Edes sankarin ulkonäköä ei voi personoida vaatteiden värin vaihtamista pidemmälle.
Jaettu ruutu ei lagaa
Tiedän, että ikivanhaan arkkityyppiin vertaaminen on pelikirjoittamista laiskimmillaan, mutta minkäs sille voi, kun Borderlands on niin diablomainen kuin räiskintäpeli vain voi olla. Blizzardin toimintaroolipelistä on matkittu suunnilleen kaikki: hekumallisesti hehkuvat aarrearkut, kyltymätön uusien aseiden rohmuaminen ja viholliset, jotka ilmestyvät aina vain takaisin sankarin tapettavaksi. Samojen pomovihollisten kimppuun ryntääminen oli pätevä taktiikka Diablossa, joten se on sitä myös Borderlandsissa.
Alkuinho vaihtuu alkuihastukseksi vasta kun pääsee yli siitä, että Borderlandsin viholliset eivät tappamalla lopu. Sitten kun jutun juoni lopulta avautuu, diablomaisuudesta on vaikea olla pitämättä. Pelituokiot venyvät väkisin pikkutunneille, kun käsissä polttelee uusi megatykki, jota varten on pakko hakata vielä muutama kokemustaso lisää.
Ajattelin toistaa virheeni ja verrata Borderlandsia vielä viimeisimpään Falloutiin. Molemmat ovat räiskintäpelin ja roolipelin ristisiitoksia ja molemmissa seikkaillaan karussa maailmassa, joka on kuin pommin jäljiltä. Pelien vahvuudet ovat tietysti täysin vastakkaiset. Borderlands on hyvä räiskintäpeli ensin ja roolipeli vasta sitten, Falloutissa asioiden tärkeysjärjestys menee toisinpäin. Borderlandsin maailma on pelkkä kaunis kulissi, mutta sen loputtomiin taisteluihin en kyllästynyt missään vaiheessa.
Borderlandsissa on neljän pelaajan yhteistyömoodi, jota voi pelata samoilla hahmoilla kuin yksinpeliä. Edes uutta peliä ei tarvitse aloittaa, sillä kaveri-istunnot ja yksinpeli tulkitaan yhdeksi ja samaksi kampanjaksi. Harmi vain, että Xbox Livessä co-op osoittautui äärettömän lagiherkäksi. Kotimaisessa peliseurassa nettiyhteyden taso ei vielä häiritse, mutta jo brittien kanssa pelaaminen taantuu älyttömäksi nykimiseksi.
Sehän harmittaa, sillä kunnolla toimiessaan Borderlands on mitä mainioin co-op-peli. Kunnollinen vaihtokauppasysteemi ei tietenkään haittaisi, sillä nykyisellään romut on vain pudotettava maahan ja toivottava, ettei vastapuoli yritä kusettaa. Tavarasaaliin tasajaosta ei myöskään ole tietoa, joten nopeat syövät hitaat.
Toistensa auttelun ohessa pelaajat voivat keskinäisellä suostumuksella taistella myös toisiaan vastaan. Tällöin pelissä on pelkkä kunnia, sillä pelaaja-vastaan-pelaaja-matseissa kuollaan vain leikisti.
Kriittisesti tarkasteltuna Borderlands on vanhoja ideoita kierrättävää b-luokan peliviihdettä, mutta äärettömän koukuttavaa sellaista. Tätä kirjoittaessani kiinnostukseni Borderlandsiin on jo hiipumaan päin, mutta pelituntejakin on plakkarissa sellaiset 40. Ei ihan huonosti yksinkertaisten ilojen räiskintäpeliltä.
