Ilmastonmuutos ei tee hyvää elämän monimuotoisuudelle, ei edes Lost Planet 2:n verkkopelirintamalla.
Kasvihuoneilmiön voimavarakseen kääntävä Lost Planet 2 ei ollut nappisuoritus yksinpelinsä puolesta, mutta netissä pelattava kimppakampanja auttaa armottomaan vaikeustasoon.
Apinoiden planeetta
Lost Planet (Pelit 2/07, 80 p) kertoi E.D.N III:n lumierämaasta, joka sulatettiin terraformaatiolla kakkososaan vehreäksi viidakkomaailmaksi. Ihmiskunta taistelee planeetan arvokkaimmasta luonnonvarasta, T-energiasta. Luonnon kannalta harmillisinta on, että T-voimaa tiristetään planeetan natiivilajin, massiivisten akrid-hyönteisten sisälmyksistä.
Kuuteen itsenäiseen seikkailuun jaettu tarina on perijapanilainen sillisalaatti, mutta se ei isommin meininkiä hidasta. Varsinkin nettipelissä tarinan voi vetää läpi kolmen ihmispelaajan avustamana. Yksinpelin piinaava vaikeustaso laskee apujoukkojen ansiosta lähes inhimillisiin lukemiin, mutta haastetta on edelleen riittävästi.
Kampanja vaatii tiukkaa yhteistyötä. Netin satunnaissankareiden kanssa sfääreihin päästään harvoin, sillä kooppaaminen tuppaa olemaan arpomista. Koordinoidut hyökkäykset ovat vain kaunis ajatus, kun juniorit juoksevat tappojen perässä. Onneksi peruslogiikka on niin yksinkertainen, että tällainenkin toiminta avustaa koko joukkuetta huomattavasti enemmän kuin peukalo persuksissa nököttävät tietokonetaistelijat.
Aivan kuin yksinpelissä, myös yhteistyökampanjan parasta antia ovat pomotaistelut. Epätoivoinen rynniminen jättiläismäisten tasopomojen nujertamiseksi saa adrenaliinin virtaamaan. Etenkin hyvin yhteen pelaavalla porukalla rähinä on aivan toiselta planeetalta verrattuna soolomättämiseen.
Valitettavasti sen planeetan kansalaiset ovat vielä ameeba-asteella, sillä kadonnut planeetta kärsii pahanlaatuisesta pelaajakadosta. Jopa neljän hengen co-op-kampanjan paikkojen täyttäminen vaatii onnistuakseen hyvää tuuria tai ainakin treenattuja istumalihaksia.
Erilliset verkkopelimuodot kattavat tappomatsivariaatioiden ohella äärimmäisen mielenkiintoisen rintamasotapelin, jossa viikon aikana taistellaan vain yhden ryhmittymän riveissä. Kuusi yksinpelistä tuttua järjestöä kamppailee Eedenin hallinnasta viikon mittaisissa jaksoissa. Seitsemäntenä päivänä bittijumala lepää ja nollaa tilastot.
Matsien mukana elävät rintamalinjat ovat hyvä idea, mutta toteutus ontuu. Ryhmittymien välisten voimasuhteiden kuvaaminen yksinkertaisella piirakkadiagrammilla ei ole riittävän suuri porkkana taistelun jatkamiseen. Harvat verkkosoturit keskittyvätkin yksittäisiin pikataisteluihin.
Piimää pohkeissa
Oman rikkansa verkkopelisoppaan lisää suuripiirteinen ohjaus. Kampanjatilassa löysät kontrollit eivät isommin harmita, mutta ihmislihaa vastaan laiskasti liikkuvat taistelijat ovat myrkkyä. Näkökenttään talsivaa vihulaista on hankala saada tähtäimeen ja villisti heiluvaa katsetta ei tahdo millään saada kohdistettua oikeaan paikkaan. Toisinaan taas otsalohkoon lukkiutuneelta tähtäimeltä ei pääse karkuun vaikka kuinka yrittäisi. Onneksi kontrollit ovat yhtä surkeat kaikilla muillakin.
Yksinpelissä turhakkeeksi jäänyt tarttumakoukku paljastuu verkkorintamalla äärimmäisen hyödylliseksi työkaluksi. Sillä voi hinata bonusesineet parempaan talteen ja etsiä tuliasemaa muuten tavoittamattomista paikoista. Tarkkuuskiväärillä varustautunut kapteeni Koukku on hyvin linnoittautuneena äärimmäisen hankala paikannettava. Muutkin verkkosoturit ovat sisäistäneet koukun hienoudet, joten ylhäältä vastustajansa napsivat röllimiehet ovat yleensä pistetilastojen ykkösiä.
Pelihahmot keräävät taistelun tuoksinassa kokemusta, mutta järjestelmä syntyi keskosena. Kokemusta hankitaan niin yksin- kuin moninpelissä, mutta mitään käytännön hyötyä siitä ei virtuaalikikkelin kasvattamisen ja turhien lisätaitojen ohella ole.
Kerätyillä pisteillä kustomoidaan hahmoa, mutta pelinhaussa järjestelmä ei huomioi millään tavalla pelaajien tasoeroa. Kenraalimajurit ja mortit tungetaan surutta samalle rintamalle, joten tällaisessa jaottelussa käy nopeasti selväksi kuka vie ja kuka vikisee. Ryhmittelyongelma voi tosin johtua vähäisistä pelaajamääristä, sillä servereillä pyöri testijakson aikana pelaajien sijasta preeriapalloja.
Suurehkot kartat yhdistettynä pieniin pelaajamääriin saavat taistelun tuntumaan puuduttavalta. Kuudentoista taistelijan maksimi on näin suurille rintamille aivan naurettavan pieni määrä. Pitkien etäisyyksien ja tarttumakoukun suomien piilopaikkojen ansiosta matsit taantuvat ikävän usein turhauttavaksi kyttäämiseksi, kun suurin osa porukasta kiskoo itsensä korkeuksiin mechan tarkkuuskivääri kourassa.
Japanilaisten näkemys verkkosodasta on yrityksenä hyvä, mutta kadonnut planeetta hukkuu armotta läntisten serkkujensa jalkoihin. Haavoittuneeseen kampanjaan kimppapeli tuo kaivattua balsamia, muiden moninpelimuotojen kohtaloksi jäänee unohduksen laakso.
Kakkososien korttiringissä Modern Warfare ja etenkin Bad Company lyövät niin kovat panokset pöytään, ettei tuoreen Lost Planetin auta muu kuin foldata.
82
