Parjatusta kasvihuoneilmiöstä on hyötyä, sillä ilmaston lämmetessä pelimekanismit kehittyvät hiljalleen parempaan suuntaan.
Ensimmäinen Lost Planet kertoi kolonialismin karusta alkutaipaleesta ikiroudan raiskaamassa E.D.N III:n lumierämaassa, mutta pitkän lämmittelyn jälkeen Eeden alkaa paljastella sulojaan. Terraformaation vaikutukset näkyvät jatko-osassa, sillä jäätikkö on kymmenessä vuodessa sulanut ja planeettaa peittää sankka kasvillisuus.
Ryhmittymiin jakautunut ihmiskunta antoi kenkää kestävälle kehitykselle ja taistelu planeetan resursseista riehuu valtoimenaan. Kaikki yrittävät saada oman siivunsa Eedenin arvokkaimmasta luonnonvarasta: T-energiasta. Harmi vain, että T-voimaa tiristetään planeetan natiivilajin, massiivisten akrid-hyönteisten sisälmyksistä.
Lost Planet 2:n kuuteen itsenäiseen pikkuseikkailuun jaettu tarina on perijapanilaista sillisalaattia, mutta se ei isommin meininkiä hidasta. Irtonaiset juonilangat sidotaan kutakuinkin nättiin rusettisolmuun pelin loppumetreillä, vaikka päähahmot ja maisemat vaihtuvat konekivääritahtiin.
Tapahtumista on aluksi vaikea saada selkeää kokonaiskuvaa, mutta juoni onkin pelkkä tekosyy räjähdysten kyllästämälle rymistelylle. Paatosta ja välivideoiden kestoa on karsittu isolla kädellä, mikä on yksinomaan hyvä asia. Nyt monimutkaiset juonikoukerot eivät sotke pelin pihvinä toimivaa rellestystä.
Etelän hetelmät
Kolmannesta persoonasta kuvattu räiskyttely on näyttävää, suoraviivaista ja helposti sulavaa höttöä, jonka parissa ei järkipähkinää tarvitse isommin rapsutella. Nopeat refleksit ja pitkä pinna ovat ehto viihtymiselle, sillä peli on huomattavasti keskivertoräiskintää haastavampi. Kontrollit ovat hieman vetristyneet lämpötilan noustessa, mutta liikkuminen on edelleen omaan makuuni liian vetelää.
Capcom on järkevöittänyt pelisääntöjä ykkösosasta. Jääplaneetalla ötököiden lanaaminen oli elinehto, sillä raadoista kerätty T-energia piti taistelijan lämpimänä. Koska pakkasen pauloissa ei kärvistellä, myös paleltumiskuolema on historiaa ja keinotekoinen aikaraja poistunut.
Energiakapseleita käytetään edelleen elinvoiman ylläpitoon ja laitteiston korjaamiseen. Plakkariin kertynyt ylimääräinen virta jalostuu hitaasti takaisin terveydeksi, mutta tiukan turpasaunan päätteeksi elämänviivan voi palauttaa nappia painamalla. Ratkaisu toimii hienosti ja jatkuva paine etenemiselle on tiessään, kun alituiseen ei tarvitse huolehtia henkirievun riittävyydestä.
Siirtymä pakkashelvetistä lauhkeammille ilmastovyöhykkeille puhaltaa raikkaita tuulahduksia myös tasosuunnitteluun, mutta valitettavasti vaihdos ei ole ollut aivan kitkaton. Alun viidakkotaistelut tuovat elävästi mieleen Cameronin Avatarin, mutta vahvan startin jälkeen Lost Planet hukkaa potentiaaliansa. Räiskintä valuu entistä ahtaampaan tötteröön ja etenkin peliin huonosti istuvat kaupunkitaistelut närästävät.
Kärpästen herra
Ihmiskunnan siirtokuntaplaneetta on oikea ötököiden paratiisi eikä hyönteisongelmaa ratkaista kärpäslätkällä tai sumutepullolla vaan nikkelillä. Edellisosasta poiketen tuholaistorjunta tuottaa valitettavan pienen osan raatokasoista, sillä fokus on ihmisryhmittymien kamppailussa. Kaksilahkeisten suolaamisessa ei ole samanlaista tenhoa kuin loputtomien öttiäislaumojen lahtaamisessa.
Massiiviset pomotaistelut pelastavat entomologistin päivän, sillä jättiötököiden teilaaminen on ehdottomasti pelin parasta antia. Paksuun kitiinikuoreen verhoutuneet pirulaiset kestävät reippaasti kuritusta ja vaativat sinnin lisäksi luovuutta kaatuakseen. Pomotaisteluissa fiilis on katossa adrenaliinin virratessa suonissa ja mahtipontisen orkesterimusiikin pauhatessa taustalla. Samanlaista epätoivon värittämää selviytymistaistelua olisi maistunut enemmänkin.
Painopistettä on siirretty vahvasti verkkopelin suuntaan ja moninpelihenkisyys näkyy myös yksinpelissä. Arvosteluversio ei valitettavasti päästänyt rymyämään verkkorintamalle, mutta aiheeseen palataan, mikäli myyntiversio antaa tähän aihetta.
Sooloilun sijaan päähahmolla on enintään kolme hännystelijää matkassaan ja kampanja on selkeästi rakennettu yhteistyöpeliä silmällä pitäen. Puutteellinen tekoäly kannattaa korvata ihmislihalla mahdollisimman nopeasti. Tietokone olettaa, että pelaaja pelastaa päivän ja aloitekyvyttömistä tiimikavereista on harvoin hyötyä. Päähahmot keräävät trendikkäästi kokemusta tarinan edetessä ja kertyneillä pisteillä sankareita kustomoidaan haluamansa näköisiksi.
Kuolemakaan ei kadonneella planeetalla ole lopullinen, vaan hahmo siirtyy lähimmälle henkiinherätyspaikalle ja verottaa pienen siivun yksikön taistelutahtoa kuvaavista täydennyspisteistä. Tehtävä epäonnistuu kun pisteet loppuvat. Matkan varrelta löytyvät synnytysmajakat helpottavat etenemistä, kun kuolon korjatessa hommaa ei tarvitse aloittaa nollasta.
Vaikka uusintayrityksiä jaetaan kuin banneja perjantaisin, peli on kaukana läpijuoksusta. Kahden ensimmäisen episodin läpi voi huidella miten tykkää, mutta viimeistään kolmannessa luvussa seinä nousee helpoimmallakin vaikeustasolla pystyyn. Peli muuttuu puolivälin jälkeen rennosta rymistelystä piinaavan vaikeaksi hinkkaamiseksi ja jokaisesta sentistä saa taistella tosissaan.
Osa vaikeudesta menee totaalisen kädetetyn tallennusjärjestelmän piikkiin. Vaikka täydennyspisteet loppuisivat kesken vasta tehtävän loppumetreillä, silti koko mission joutuu uusimaan. Tarkistuspisteet ovat pelille täysin tuntematon käsite. Raivostuttavan hankalassa kolmosepisodissa konsolini kohtalonhetket olivat lähellä kun repiminen päättyi taas epäonnistumiseen.
Tappaa talossa ja puutarhassa
Eedenin kamaralta matkaan tarttuu monenlaista mutkaa. Isoimmat torrakot ovat kainalomallin norsupyssyjä, joilla kaatuu isompikin ötökkä laakista. Mörssäreiden freudilaiset mitat selittyvät käyttökohteella. Jättiaseet kuuluvat mekaanisten VS-taisteluhaarniskojen varustukseen, sillä hyönteismäiset akridit eivät ole pelisarjan ainoa Heinlein-lainaus. Pelkkien VS-kävelijöiden lisäksi käytössä on myös lentävää kalustoa ja yhteistyössä ohjattavia perhemalleja.
Vihollisten kurittaminen hitaasti ohjautuvalla rautajätillä on huomattavasti jalkamiestyöskentelyä hauskempaa. Tulta ja tappuraa syöksevät konehirviöt hilaavat toiminnan kolmanteen potenssiin ja kun taivaat täyttyvät pyrotekniikasta, on vaikea pysyä pöksyissään. Peltipirujen käskyttäminen on ikävän pienessä roolissa, vaikka juuri tällaisten yksityiskohtien avulla Lost Planet 2 voisi nousta geneerisen räiskintämassan yläpuolelle.
Isäänsä nähden poika petraa, mutta paljon jää parannettavaa jälkipolvillekin. Silloin, kun Lost Planet lyö ison vaihteen silmään ja näyttää mistä akrid kusee, tulimyrskyn keskipisteessä hampaat pureutuvat yhteen ja pulssi nousee sataseen. Huippuhetkien jälkeen liekki hiipuu ja peli pakenee nurkkaan potemaan krapulaa.
Mikäli polla kestää mielialavaihtelut, bipolaariplaneetalta voi löytää ne ilonhetket, jotka muut ovat sinne kadottaneet. Minut vihreä planeetta sai liian usein näkemään punaista.
80
