Lost Planet: Extreme Condition (Xbox360) – Kuin mummo lumessa

width=640 height=480 autostart=falseCapcomilaiset keksivät räiskintäpelilleen oivan mainoslauseen: Lost Planet on japanilaisten Halo.

Capcom on siitä erikoinen japanilainen pelitalo, että se on pysynyt lojaalina Microsoftille ja Xboxille. Lost Planet: Extreme Condition vaikuttaa ensin tavalliselta kolmannen persoonan näkökulman räiskintäpeliltä, mutta paljastuu pian melko epätavalliseksi tyylilajinsa edustajaksi. Vaikka 3D-räiskinnät on mitä länsimaalaisin genre, Lost Planetin tarina on aitoa Japania (ylidramaattinen ja hämmentävä) aina pitkiä välianimaatioita myöten.

Vieraisiin aurinkokuntiin vaeltanut ihmiskunta on yrittänyt valloittaa arktista planeetta Akridia jo aiemmin, mutta projekti epäonnistui. Uuteen yritykseen ryhdyttiin, kun keksittiin keino hyödyntää talviplaneetalla elävien hyönteismäisten jättiläisotusten sisällä olevaa uutta energialähdettä eli nestemäistä lämpöenergiaa. Ennen kolonisaatiota Akrid täytyy puhdistaa liikaa Starship Troopersia katsoneista hirviöistä. Nuori mies Wayne on yksi planeettaa raivaavista sotilaista, joka taistelussa haavoituttuaan menettää muistinsa.

Oho, overkill

Ei Lost Planetin maine Japanin Halona ole pelkkää markkinapuhetta. Heti seikkailun alussa on halomainen joukkotaistelu, jossa pelihahmo on vain yksi sotilas muiden joukossa. Halosta on napattu myös idea vain kahdesta aseesta ja uusiutuvasta elinvoimasta. Master Chiefin superpuku korvataan japanilaisemmalla VS-puvulla (Vital Suit). VS:t ovat eräänlaisia mechoja, joiden ominaisuudet vaihtelevat lentokyvystä tulivoimaan.

Koska homma etenee sekä VS-puvussa että jalan, pelaamiseen saadaan mukavaa vaihtelua. Nykymuodin vastaisesti Lost Planet ei rohkaise tutkimaan paikkoja vaan tärkeintä on tappaminen ja vihollispesien löytäminen. Asevalikoima on ilahduttavan macho ja monipuolinen, sillä jopa VS-puvun massiivisen konetykin voi nostaa leveässä haara-asennossa lonkalle röpöttämään. Aseilla viholliset eivät ainoastaan kuole, vaan suorastaan räjähtävät kappaleiksi. Myös vastustajissa riittää vaihtelua, joskaan päälle massana hönkivästä jättiläishyönteisteemasta ei juuri lipsuta. Oikea ase ja vastustajan heikon kohdan löytyminen ovat tie ihmiskunnan voittoon ja yhden uuden planeetan alistamiseen.

Wayne käyttää hyväkseen tapetuista hirviöistä löytyvää lämpöenergiaa. Niin kauan kuin lämpöä on jäljellä, elinvoima uusiutuu vähitellen. Kerrankin tappamiselle on kunnon syy: jos et tapa, jäädyt hankeen. Normaalimenossa lämpöenergian riittävyys ei ole ongelma, mutta todella kovissa ja pitkissä verilöylyissä tilanne on tyystin toinen. Hiipuvaa lämpöenergiaa käytetään pelaajaa puristavana aikarajana, jolta todellisuudessa pelastaisi pelkät pitkät kalsarit. Onneksi tarinan edetessä sääntöä lievennetään, sillä vaihtoehtoisia lämpölähteitä alkaa löytyä.

Seuraavaa ei ehkä pitäisi tunnustaa: Lost Planet on vaikea peli, melkein liian vaativa itselleni. Hahmon elinvoima nakuttaa liian vikkelästi nollaan, jos jää hetkeksikin tuhertamaan samaan kohtaan. Lukumäärältään ylivoimaistakaan vihollista ei ole varaa pudotella suojaisasta turvapaikasta, vaan on edettävä kuin se kuuluisa mummo lumessa. Vaihtoehtoisia taktiikoita ei yksinkertaisesti ole aikaa kokeilla kuin vasta seuraavalla pelikerralla. Jo läpäistyihin kenttiin pääsee nimittäin myöhemmin uudelleen.

Myönnän olevani käsi, mutta jopa normikykyinen kaverinikin jumittui normaalitasolla jo toiseen tasopomoon. Vaikeusaste ei ole turhauttava, kunhan pelaaja ei ole aivan aloittelija, mutta haastava se kyllä on. Toisinaan käämien palaminen oli hyvin lähellä, varsinkin tasopomojen kohdalla. Jo aivan alkupuolen örvelöt vaativat keskittymistä kuin pilkun jälkeinen kotioven avaaminen.

Pure rusinaa

Vaikeus johtuu lähinnä pelihahmon verkkaisesta liikkumisesta, sillä juoksunappia kaipaa jatkuvasti. Kaikki tapahtuu aivan liian hitaasti, vaikka kiire on jatkuva. Onneksi pieniä hartianappeja voi käyttää 90 asteen käännökseen oikealle ja vasemmalle, sillä tähtäimen piinaavan rauhallinen liike saa aikaan sankarivainajia turhauttavan nopeaan tahtiin. Muutenkin kontrolleissa on parantamisen varaa. Niitä ei ole hankala oppia, mutta homma ei toimi vaistonvaraisesti, vaan tuntuu usein työläältä.

Aivan turha lisä on ammuttava kiipeilyhaka, jolla Wayne hilaa itsensä korkeisiin paikkoihin tai niistä alas. Normaalissa etenemisessä koukku on vielä on ihan ok, sillä koukun avulla voi nousta korkealle tarkka-ampumaan, mutta turhauduin umpiturhiin tasohyppelyosuuksiin. Välillä tuntuu, että tasohyppelyjaksot on pistetty mukaan silkkaa ilkeyttään, sillä ainakaan peli-iloa ne eivät lisää. Onneksi aikarajallisia loikka-räiskintä-yhdistelmiä ei ole mukana kovin paljon, tosin yksikin on liikaa.  

Lost Planet on komea peli. Grafiikka kuuluu Xbox 360 -pelien parhaimmistoon. Akrid tuntuu ihan oikealta tuulen tuivertamalta lumiplaneetalta, joka on jännittävä pelimiljöö. Aseet, räjähdykset, valo, varjo, hirviöt, VS-puvut, kaikki mitä kuvaruudulla näkyy on suunniteltu ammattitaidolla. Capcomin suurin valtti on, että sen tuotteista näkyy ensimmäisenä rakkaus pelaamiseen, ei pakkomielle nuoleskella osakkeenomistajia.

16 pelaajan nettipelimuodot ovat suoraviivaista räiskintää. Jokainen taistelee omasta puolestaan kuolemaan saakka. Hektisiä nettipelimuotoja on useampia fugitivesta (kaikki pelaajat jahtaavat vain yhtä) assaultiin (vallataan kohteita), ja ne toimivat teknisesti kuten pitääkin. Mukana ovat tietenkin yksinpelin useat VS-mallit leijuvista tankeista neljällä raajalla käveleviin tykistökoneisiin. Harmittavasti samalla koneella pelattavaa kimppapelikampanjaa ei ole, mikä on selkeä puute nykyaikaisessa räiskinnässä. Ominaisuus olisi vielä lunastanut lopullisesti Halo-puheet.

Lost Planet: Extreme Condition on komea peli, mutta se voi olla myös turhauttava. Aloittelijat pistäkööt rahansa muualle, elleivät ole luonnonlahjakkuuksia. Kontrollit voisivat olla onnistuneempia kuten myös yleinen käyttäjäystävällisyys, sillä Lost Planet hieroo lumipesun kovakouraisuudella pelin armottomilla yksityiskohdilla. Kokonaisuus nousee onneksi plussan puolelle.

80