”Lufia seppelpää, juhlista hetki tää, saavuthan luoksemme, pyhä Lufia!” laulaa retropelikansa, mutta joutuu tilaamaan Lufia-neitonsa Amerikasta asti.
Olipa kerran Lufia 2: Rise of the Sinistrals, joka syntyi Super Nintendolle. Aikalaisiinsa verrattuna Lufiassa oli useita tuoreita ideoita, kuten hieno tarina, näppärät puzzlet ja toimiva taistelu, mutta Lufia katosi vuosikymmeneksi metsään. Nyt se on palannut.
Alkuperäistiimi restauroi klassikostaan uusintaversion, viime lokakuussa Jenkkilässä julkaistun Lufia: Curse of the Sinistralsin. Puzzlevetoinen luolastosuunnittelu, tarina ja musiikit ovat pääosin ennallaan, mutta vuoropohjainen taistelu vaihtuu toimintapainotteisempaan miekanheilutukseen. Hahmojen ulkonäkö muuttui pallopäistä modernin metroseksuaalisiin sankareihin.
Pyhien asioiden äärellä
Maxim on Elcidin pikkukylässä asusteleva metsästäjä, joka päättää näyttää ihmiskuntaa sortavalle Gades-sinistraalille. Sinistraalit ovat superolentoja, joten prologin jälkeen Maxim jää lyötynä uhoamaan kostoa, keräämään voimia ja joukkoja. Kaupungeissa pyörähdetään kääntämässä juonirattaita ja shoppailemassa, mutta pääosa peliajasta vietetään luolastoissa.
Luolastot on suunniteltu monipuolisiksi, vaikka aihealueiltaan ovatkin peruskamaa kaivoksista taikatorneihin ja sotilastukikohtiin. Ongelmien selvittämiseen tarvitaan ryhmän jäsenten yhteistyötä.
Maximilta sujuvat hurjat syöksyt pitkien kuilujen yli, Tia-tyttönen pystyy vetämään kaukaisia tavaroita lähemmäksi koukkunsa avulla ja sikaniska Guy panee kestävätkin esteet matalaksi vasarallaan. Selanin chakramia voi ohjailla lennon aikana ja Artean leijumistaidolla pääsee paikkoihin, joista muut vain haaveilevat. Ainoastaan tiimin yleismies Dekar on ilman puzzleilutaitoa, mutta osaa taistelussa käyttää mitä tahansa asetta.
Taisteluissakin hahmot eroavat toisistaan kiitettävästi. Siinä missä Maximin ja Guyn täytyy tunkea kosketusetäisyydelle, onnistuu Tialta, Artealta ja Selanilta vihollisten rökittäminen kauempaakin. Dekarin taktiikan ratkaisee ase.
Taistelu on hyvin pitkälti hyökkäysnapin näpyttämistä satunnaisilla oikein ajoitetuilla väistöillä, eikä erikoisliikkeitä tule pahemmin käytettyä. Säännön vahvistavana poikkeuksena toimii maagityttö Selan, jonka vihollisiin hakeutuvat jäätaiat ovat paljon perushyökkäyksiä tehokkaampia.
Hahmot keräävät kokemusta ja kuoleman yllättäessä voi jatkaa viimeisimmältä tarkistuspisteeltä. Pullamössösukupolvea lellitään vieläpä mahdollisuudella nostaa hahmojen tasoa kuolon koittaessa. Mitään rangaistusta kikasta ei peritä, joten ominaisuuden käyttö jää omantunnon varaan.
Curse of the Sinistrals on hieno seikkailu, mutta ei nouse alkuperäisteoksen tasoiseksi klassikoksi. Suurimpina ongelmina ovat huono ruudunpäivitys, alkuperäisen kinkkisiä pulmia simppelimmät ongelmat ja paikoin yliyksinkertainen napinnakutustaistelu. Sen vielä sulatan, että Maxim ei ole enää hassu pallopää, mutta sitä en anna anteeksi, että Dekarin tukka värjättiin sinisestä pinkkiin.
Kirjoittaessani Curse of the Sinistralsin Euroopan-julkaisusta ei ole mitään tietoa. Onneksi ja pelastukseksi DS on aluekooditon ja nettikaupat luotettavia.
* * * * *
Mikä ihmeen Eestin poliisi?
Lufia-sarja (japanilaisittain Estpolis) sai alkunsa Nintendon SNES-konsolilla vuoden 1993 pelillä Lufia and the Fortress of Doom. Tarinassa legendaarisen sankari Maximin nimetön perillinen käy ystävänsä Lufian kanssa taistoa neljää ylivoimaista sinistraali-jumalolentoa vastaan. Pelillisesti Lufia oli perinteikäs Dragon Quest -koulukunnan japsirope, eikä tarjonnut juurikaan uusia koukkuja.
Sarja räjäytti pankin vuoden 1995 jatko-osalla Lufia 2: Rise of the Sinistrals, joka kertoi ensimmäisen pelin taustoissa mainitun Maximin tarinan. Kaikkea oli enemmän ja paremmin. Mahtava luolastosuunnittelu, kiperät puzzlet, mieleenjäävä tarina, muistettavat ja sympaattiset hahmot sekä tarttuva ääniraita takasivat klassikkoaseman.
Jatkoa saatiin odottaa uuden vuosituhannen puolelle, kun vuonna 2001 Gameboy Colorille viimein julkaistiin Lufia: The Legend Returns. Tasku-Lufia koki armottoman audiovisuaalisen alamäen, mutta muuten pelitti. Ongelmanratkonta dumpattiin satunnaisgeneroitujen luolastojen tieltä, mutta taistelusysteemi oli onnistunut ja tarinakin ihan kiva.
Sarjan viimeisimmäksi osaksi jäi vuotta myöhemmin Gameboy Advancelle julkaistu Lufia: The Ruins of Lore. Peli ei herättänyt ihastusta sen enempää kriitikoissa kuin pelaavassa massassakaan. Suurin kritiikki kohdistui verkkaisiin taisteluihin ja tarinaan, joka sivuutti sarjan tavaramerkiksi nousseet sinistraalit kokonaan.
Lähes vuosikymmenen kestäneen hiljaiselon jälkeen onkin hienoa, että neverlandilaiset palasivat Lufian pariin. Kuka tietää, kenties Curse of the Sinistrals poikii vielä oikean jatko-osan?
83
