Tuomas Honkala on lännen mies, joka ei arvosta japanilaisen pelisuunnittelun kansallisia erikoisuuksia.
* * * * *
Joskus on pelattava vaikkei huvittaisikaan.
Se ei ole kulttuurikriitikko eikä mikään, joka ei tunne alansa merkkiteoksia. Vaatimus on kovempi kuin uskoisi, sillä tärkeiden teosten lukumäärä ei ole vakio, vaan kasvaa kaiken aikaa kohti äärettömyyttä. Kun ihmiselämä on rajallinen, yleissivistykseen jää väkisinkin mahtavan mestariteoksen kokoisia aukkoja.
Norsunluutorniin kavunneelle kriitikolle aukot sivistyksessä ovat vähintäänkin nolostuttavia. Vaikka Dostojevskin Karamazovin veljesten lukematta jääminen tai Orson Wellesin Citizen Kanen ohittaminen ovat inhimillisesti katsoen täysin ymmärrettäviä elämänvalintoja, kriitikon kohdalla asia kääntyy uskottavuuskysymykseksi.
Syvällistä näkemystä ei voi rakentaa pelkkien ennakkoluulojen ja toisen käden tiedon varaan. Halusi tai ei, vakavasti otettavan kriitikon on päntättävä klassikoita.
Kymmenen tuntia elämästäsi
Toisilla kulttuurikriitikoilla on helpompaa kuin toisilla. Elokuva ei tunnetusti vaadi kuin parin tunnin hereillä oloa. Myönnettäköön, että se vaatii Citizen Kanen kohdalla pinnistelyä. Klassikkoromaani on jo astetta kovempi pala, mutta sellaisenkin voi lukaista päivässä–parissa. Kun perinteinen kulttuurikriitikko siirtyy jo seuraavan teoksen kimppuun, niin mitä tekeekään pelikriitikko? Kaikella todennäköisyydellä lukee pomotaistelun ohjetta Gamefaqs.comista.
Pelaamiseen kuluva aika muodostaa melkoisen haasteen klassikoita pänttäävälle pelikriitikolle. Vaikka satunnaisen knoppitiedon haalimiseen voi riittää pelkkä nopea pelailu, harva teos avautuu täydellisesti ilman loppuun pelaamista. Vai kuinka arvovaltaisena pitäisit sellaisen kriitikon Bioshock-arviota, joka jätti homman kesken ennen kuin Would you kindly -fraasille annettiin merkitys?
Oma lukunsa ovat World of WarCraftin ja nettiräiskintöjen tapaiset elämäntapapelit, joita ei edes voi kuitata millään ennalta määritetyllä pelisuoritteella. Niitä on vain pelattava, pelattava ja pelattava riippuvuuden partaalle asti.
Pelaamisen suurtietäjiin kannattaa aina suhtautua terveellä epäluulolla. Vain ani harva pelaaja on kaikkiruokainen jokaisen lajityypin suurkuluttaja, eivätkä pelikriitikot ole tässä suhteessa yhtään sen kummempia. Osaava kriitikko haravoi useampaa tonttia, mutta vain teeskentelijät niitä kaikkia.
Kukaan ei tiedä peleistä enemmän kuin teeskentelijä, jolla on resursseja. Eräskin ulkomaisen uutistoimiston pelikriitikko myönsi minulle kerran, että hän lähinnä vilkaisee pelejä ja antaa avustajansa pelata ne loppuun. Avustaja sitten kertoo arvon kriitikkoherralle, mitä pelistä kannattaa kirjoittaa!
Mitä jos Pelit-lehtikin siirtyisi kirjoittavista avustajista pelaaviin avustajiin?
Huojuva torni
Suomen Pelikriitikkoseuran suositusten mukaan kesälomat pitäisi käyttää muuhun kuin pelaamiseen. Suosituksen noudattaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä vuoden mittaan kertynyt "pakollisen pelattavan" pino ei lomalla lojuessa kutistu.
Oma kesälomatraditioni on edellisenä jouluna ilmestyneen Call of Dutyn perkaaminen. Minulla ei ole velvollisuutta tykätä niistä, mutta räiskintäpeleihin erikoistuneena pelikriitikkona katson kuitenkin velvollisuudekseni pelata pelejä, joita kymmenen miljoonaa ihmistä vääntää haltioissaan. Yleissivistystä hampaat irvessä, sano.
En ollut erityisen ihastunut edes kaikkien ylistämään Call of Duty: Modern Warfareen, mutta puursin sen toissakesänä kuitenkin urhoollisesti loppuun. Tämä viimeisin Call of Duty: World at War veti sitten miehen hiljaiseksi. Vaikka miten yritin suhtautua siihen Hollywood-tyylisenä sotaviihteenä, en kerta kaikkiaan jaksanut sitä puoltaväliä pidemmälle.
World at Warin yleinen sieluttomuus herätti minussa sellaisen kiukun, että päätin saman tien pureutua toisen inhokkini, Gears of Warin jatko-osaan. Se ei yllätyksekseni ollut lainkaan hullumpi tekele. Siihen oli nimittäin lisätty tärkeä osatekijä, joka ykkös-Gearsista puuttui: hauskuus. Sisäinen kriitikkoni ilahtui erityisesti sikaniskaisten sankareiden ja jättiläismadon kohtaamisesta. Pieni suuri seikkailu vatsan kautta madon sydämeen oli samaan aikaan sekä pöyristyttävän verinen että hilpeän itseironinen kappale modernia räiskintäpelaamista.
Kriitikon kesäpelaamisessa on se hyvä puoli, että epämieluisat pelit voi tunnontuskitta jättää kesken. Siinä vasta perkeleet olisivat lennelleet, jos olisin joutunut pakertamaan jotain World at Waria oikeaa peliarvostelua varten. Silloin luovuttaminen ei olisi ollut optio.
Toimitus kuutamolla
Pelit-lehdessä pelataan uusia ja vanhoja pelejä minkä ehditään, mutta kenenkään aika ei riitä kaikkeen. Nopea kyselykierros paljastaa, että katveeseen jääneitä merkkiteoksia löytyy itse kultakin.
Nintendo-eksperttimme Tuukka ei ole koskenutkaan Wii Fitiin. Hän on vain lukenut Tom Clancy’s Splinter Cellistä, sivuuttanut Gears of Warin ja ohittanut oman aikansa multimediailmiö Mystin.
Melkein kaikkea mahdollista pelanneelta Tapiolta on lipunut koko Wii-vallankumous ohi silmien. Eniten hän on pahoillaan Super Mario Galaxyn ja Legend of Zelda: Twilight Princessin missaamisesta. Eipä ole Tapiolle maistuneet Tony Hawkitkaan eikä Okami, jonka pelaamattomuutta mies ihmettelee itsekin.
Tony Hawkit löytyvät Nikonkin puutelistalta, samoin kuin Braid, Shadow of the Colossus ja Super Mario Kart. Tennispalatsin muutaman vuoden takaisen videopelinäyttelyn avulla Niko kuittasi monet menneisyyden hämäriin unohtuneet klassikot, kuten Nipakuusnepan Golden Eyen. Eipä ollut häävi esitys, vai mitä, Niko?
Minun taas on myönnettävä, etten ole pelannut eläissäni yhtään Final Fantasya, en Shadow of the Colossusta, enkä World of WarCraftia. PS3:n Resistancet ja Killzonet minun pitäisi pelata kai samasta velvollisuudentunnosta kuin Call of Dutyt. World of WarCraftia olen vältellyt tietoisesti. Omistan pelin oikein Wrath of the Lich King Collector’s Editionina, mutta olen sitkeästi kieltäytynyt asentamasta sitä, en nimittäin kaipaa WoW-addiktiota elämääni.
Siitä olen ylpeä, että vihdoin löysin aikaa perehtyä vuoropohjaisen PC-strategian ikiklassikoihin, Jagged Allianceihin. Niitä on tänä päivänä helppo luulla hämähäkinseittien peittämiksi ysärireliikeiksi, mutta todellisuudessa ne ovat vielä nykymittapuullakin täyttä rautaa.
Mitkä klassikot pitäisi tuntea, jos haluaa edetä harrastelijasta todelliseksi pelaamisen connoisseuriksi? Tässä on oma listani, nauttikaa se suolan kanssa.
Toimintapelit: Doom, Half-Life, Counter-Strike, Metal Gear Solid, Halo, Grand Theft Auto: Vice City, Star Control 2.
Roolipelit: Ultimat, Dungeon Master, Final Fantasy VII (yäk), Baldur’s Gate, Betrayal at Krondor, Fallout, World of WarCraft, Chrono Trigger, System Shock.
Strategiapelit: Populous, Civilization, X-Com, Total Annihilation, StarCraft, Master of Orion, DEFCON, Total War (mikä vain), MULE, Steel Panthers.
Retrot: Galaga, Archon, Impossible Mission, Commando, California Games, R-Type, Outrun, Dragon’s Lair, Operation Wolf (arcade), Elite, Arkanoid.
Muut: Game & Watch -elektroniikkapelit, Street Fighter II, Leisure Suit Larry, X-Wing, The Secret of Monkey Island, Sims, Castlevania: Symphony of the Night, Wii Sports, mikä tahansa raskaan sarjan lentosimulaattori.
Näitä pelattuasi voit aloittaa viisastelun.
Artikkeli on luettavissa www.pelit.fi:ssä 30.9.2009.
Yksinkertaisiin palikkapulmapeleihin on päivä päivältä vaikeampaa keksiä mitään uutta, joten jokaiselle tuoreelle viritykselle on syytä nostaa hattua. Vappusudokulta näyttävässä Numblastissa on yllättävän erilainen idea.
Numeroituja palikoita pyöritetään myötä- tai vastapäivään. Kun neljä samanlaista palikkaa yhdistyy, tapahtuu kaksi asiaa: palikat jämähtävät paikoilleen ja niiden numerot kierähtävät yhden isommiksi. Numeroita on vain yhdestä neljään, joten nelonen muuttuu takaisin ykköseksi. Jos kiepsahtaneiden lukujen rinnalla on vähintään kaksi vastaavaa lukua, ketju jatkuu ja uuden neliön numerot pyörähtävät. Kun viimein tajusin, että suorien poistojen sijaan neliöille kannattaa rakentaa ketjuja, pistepotti paisui rajusti.
Kombottelun uhkana ovat taso tasolta nopeammin mustaksi muuttuvat numerot. Mikäli osoittimeen sattuu neljä mustaa numeroa, ne eivät liikahda enää minnekään. Lopulta koko kenttä tukahtuu ja endless-maratoni päättyy. Kolmen minuutin aikapelissä mustat palikat eivät ehdi aiheuttaa vaikeuksia. Puolipakollinen pulmamoodi viimeistelee pelitilavalikoiman: vaihtelevat palikkakuviot pitää tuhota mahdollisimman vähillä siirroilla.
Numblast kuulostaa matemaattisen kuivalta, mutta ajatus on kaukana totuudesta. Kun yhdistelmien rakentamiseen pääsee sisälle tutoriaalin ja parin session jälkeen, Numblastiin tulee yllättävää syvyyttä ja addiktion suloiset kynnet tarraavat lujasti kiinni.
