Muovinen leikkikitara alkaa vedellä viimeisiään. Onneksi tilalle voi ostaa lähes aidon Fenderin.
Rock Band -ohjaimeen tykästyneen Xbox 360 -rokkarin elämä on tähän asti ollut muovista. Puisia erikoisohjaimia on markkinoilla jonkin verran, mutta ne kaikki on suunniteltu Guitar Heron ehdoilla ja niistäkin vain harva toimii muissa laitteissa kuin PS3:ssa. Logitechin viime vuoden loppupuolella julkaisema puinen kitara on ollut tähän mennessä paras vaihtoehto aidompaa soitinta etsivälle, jos pää vain kestää kammottavan oranssin värin. Nyt Mad Catzin Stratocaster-kopio panee vielä askelta paremmaksi.
Kaikki tähänastiset leluohjaimet ovat tuntuneet juuri siltä: lelulta. Mad Catzin Sratocasterin kanssa fiilis on aivan eri luokkaa jo ennen kuin laitteeseen ehtii edes koskea. Paketista paljastuu aidon Fenderin kokoinen ja näköinen kitaraohjain, jonka voisi pikaisella vilkaisulla helposti sekoittaa oikeaan. Rungon viimeistely on niin komeaa, että jäljestä ei voi olla innostumatta. Sunburst-maalauskuvio häivyttää mustasta kirkkaaseen todella upeasti, ja puun syyt korostuvat hienosti. Tältä kitara(ohjaime)n pitää näyttää!
Aito ulkonäkö ei ole vahinko, sillä kyseessä on lähes alkuperäinen Stratocaster. Ohjain valmistetaan Fenderin tehtailla ja lähtökohdat ovat samat kuin oikeilla kitaroilla. Jossain vaiheessa tuotantoprosessia mukaan vain heitetään Mad Catzin toimittamat ohjainosat.
Kuninkaallinen syntyperä näkyy myös yksityiskohdissa. Mukana on mahdollisimman paljon samoja osia kuin aidossa Stratocasterissa. Esimerkiksi kielten kiinnikkeet molemmissa päissä ovat aitoja täysin toimivia Fenderin metalliosia ja oikea jakkikiinnike on ohjaimessa muutettu Mad Catzin starpower-poljinlisärin liitännäksi. Säätönupit ajavat start- ja back-nappuloiden asiaa. Ohjaimeen voisi periaatteessa kiinnittää oikeat kielet, niitä kaulalla ohjaava satula vain puuttuu.
Naru kaulaan
Stratocaster-kopio käy koriste-esineestä, mutta ohjain on tarkoitettu käytettäväksi. Sitä varten mukana tulee leveä ja pehmeä Fenderin olkahihna, jolla oikean painoinen kitara pysyy mukavasti kaulassa. Hihna on niin pitkä, että halutessaan soitinta voi roikuttaa lähes polvien korkeudella.
Mad Catzilla on Rock Band -lisenssi, joten ohjaimen painikkeet on upotettu kaulaan samalla tavalla kuin Rock Bandin omissa ohjaimissa. Ero Guitar Hero -tyylin ja Rock Bandin välillä jakaa mielipiteitä, mutta itse pidän enemmän jälkimmäisen leveämmistä painikkeista. Toisissaan lähes kiinni olevat fretit helpottavat merkittävästi nopeiden soolojen tiluttamista, kun sormien liu’uttaminen nappulalta toiselle sujuu vaivattomammin. Lisäksi, mikä ei ole lainkaan vähäpätöinen asia, upotetut fretit näyttävät kaulassa huomattavasti paremmilta. Ne eivät heti huuda päin naamaa, että kyseessä on leikkikitara.
Frettien tuntuma on hyvä ja ne eivät kolise kovaa kuten useimmissa kitaraohjaimissa. Täysin äänettömiä niistä ei silti ole saatu. Kieltä emuloiva strummi sen sijaan eroaa Rock Band -filosofiasta, sillä äänettömyyden sijasta se naksuu selvästi. Kytkin vaatii myös melko paljon voimaa toimiakseen. Pienen totuttelun jälkeen tuntuma on kuitenkin hyvä ja klappia ei ole oikeastaan lainkaan. Tämä auttaa erityisesti molempiin suuntiin rämpytettävien nopeiden kohtien tarkassa soittamisessa.
Vaikka kitara fyysisesti on muovilelua suurempi, ovat frettien mitat ja keskinäiset etäisyydet täysin samat kuin virallisessa Rock Band -ohjaimessa. Tämä on hyvä asia, sillä mittojen muuttaminen nostaa aina ohjaimen käyttöönoton kynnystä. Toisaalta kaulan juuressa olevat soolopainikkeet tuntuvat jopa aikaisempaa hankalammilta. Onneksi sillä ei ole merkitystä, sillä en ainakaan itse ole koskaan oppinut käyttämään alkuperäisenkään ohjaimen tilunappeja. Ne olisi yhtä hyvin voitu jättää kokonaan pois.
Vain kunnon vibrakampi puuttuu
Erinomaisen tuntuman viimeistelevät nokkelat start- ja back-napit, jotka toimivat keskenään eri tavoin. Toista voi vain painaa, toista taas vain kiertää. Tämä tuntuu ensin epäloogiselta, mutta käytössä idea paljastuu nerokkaaksi. Nyt nappuloita ei voi sokkona hapuillen sekoittaa toisiinsa.
Ainoa isompi valittamisen aihe muuten makuhermoja hivelevässä Stratocaster-kopiossa on vibrakampi. Se on kookas ja oikeassa paikassa, mutta ärsyttävän löysä. Tämä noudattaa kyllä aidon kitaran vastaavaa toimintalogiikkaa, mutta ei oikein sovi peliohjaimeen. Kampi valahtaa heti käytön jälkeen osoittamaan alaspäin, ja jäykempään vibraan tottunut soittaja hamuilee jatkuvasti tyhjää. Aivan katastrofista ei ole kyse, sillä pää täytyy vain saada asetettua uuteen asentoon. Sen jälkeen vibraa osaa kurottaa automaattisesti oikeasta paikasta.
Mad Catzin puinen Fender Stratocaster -kopio on kevyesti siistein tähän asti näkemäni kitaraohjain. Kaiken hyvän lisäksi se toimii Xbox 360:lla ja nappulat ovat Rock Band -tyyliset. Tästä on enää vaikea paljon parantaa.
Muovinen leikkikitara alkaa vedellä viimeisiään. Onneksi tilalle voi ostaa lähes aidon Fenderin...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden tammikuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 3.2.2010.
www.zelda.com/spirittracks
- Juna kulkee vaan
- On elämä kuin juna vaan
- Se aina jatkaa kulkuaan
- Jos tunnelissa on se pitkään, kaipaa aurinkoon
Kun ensi kertaa kuulin DS:n Zeldan vaihtavan purjehtimisen ja suhteellisen vapaan tutkimusmatkailun raiteilla kulkeviksi höyryvetureiksi, olin pettynyt. Voiko idea toimia muualla kuin junahullussa Japanissa?
Voi toki.
Pikajuna Hyruleen
Vuosisata on kulunut Phantom Hourglassin tapahtumista. Uusi ja uljas Hyrulen kuningaskunta on perustettu, ja demonikuningas Malladuksen kahlitsevaa henkirataa käytetään höyryveturien raideverkostona. Hyrulen paha kansleri haluaakin vapauttaa Malladuksen, joten hän hävittää henkiradat, pirstoo Henkien tornin ja kaappaa prinsessa Zeldan ruumiin Malladuksen hengen käyttöön. Linkin ja henkimuodossa leijailevan Zeldan täytyy palauttaa asiat järjestykseen vierailemalla Hyrulen kolkissa sijaitsevissa temppeleissä.
Linkillä on alusta asti käytössään oma junansa, jolla kiskoyhteys kerrallaan avautuvia henkiratoja pääsee ajelemaan. Aluksi junailu tuntui armottoman rajoitetulta Wind Wakerin ja Phantom Hourglassin purjehdukseen verrattuna, mutta raideyhteyksien avautuessa aloin nähdä valoa tunnelin päässä. Sivuhommana veturikuski voi kuljettaa matkustajia tai tavaraa. Palkkioksi aukeaa uusia henkiratoja ja tarveaineita junan osien päivittelyyn. Armottoman addiktiivista siis.
Junasta jalkautuessa touhu on tuttua kaikille sarjaa ennen pelanneille. Kaupungeissa vieraillaan, luolastoja kolutaan ja ökkömönkiäisiä pistetään turpaan mitä kummallisimmilla vempeleillä. Kaikki Phantom Hourglassista tutut DS:n erikoisominaisuuksia hyödyntäneet temput ovat mukana. Kosketusnäytöllä liikutaan ja huidotaan, kartalle voi tehdä muistiinpanoja ja välillä puhistaan mikkiin esimerkiksi tuulenpyörteiden luomiseksi. Tavaroista omaksi suosikikseni nousi ruoska, joka pulmien ohella toimi taisteluissa miekan kaverina loistavasti.
Ei enää satuprinsessa
Vaikka Zelda-sarja onkin legenda, jäi Phantom Hourglassista parhaiten mieleen vain legendaarisen turhauttava keskusluolasto. Merikuninkaan temppelissä olivat rasitteena niin aikaraja kuin kuolemattomat viholliset, mutta paikka täytyi silti koluta jokaisella visiitillä kaikkien jo käytyjen alueiden läpi ennen uusiin kerroksiin pääsemistä.
Spirit Tracksin Henkien torni toimii Merikuninkaan temppeliä vastaavana keskusluolastona, mutta Nintendolla on kuunneltu palautetta. Kun pelaaja saa tornin paloja takaisin paikalleen, pääsee rappusten kautta kätevästi saman tien uusille alueille, eikä ahdistavasta aikarajasta ole tietoakaan. Vanhat virheet on korjattu jopa niin hyvin, että tornista löytyvät mielenkiintoisimmat ja kekseliäimmät puzzlet. Suurin osa niistä hyödyntää henki-Zeldan taitoa vallata tornia vartioivien aaveritarien haarniskat. Hento neitonen pystyy kookkaan ritarin ruumiissa auttamaan Linkiä pulmissa ja taistelussa, eikä vain odota pelin lopussa pelastajaansa.
Ei Spirit Tracks aivan ongelmaton ole. Junalla matkustaminen on aivan yhtä verkkaista puuhaa kuin purjehdus aikoinaan. Joskus jopa hitaampaa, sillä raiteilla täytyy varoa demonisia kamikaze-junia, koska törmäys aiheuttaa välittömän Game Overin. Lisäksi peliä on vaikea suositella matkapelaamiseksi. Vaikka kehtaisi jutella DS:n mikkiin pelin niin vaatiessa, oli minulla hankaluuksia puhalluskohdissa, sillä peli luuli linja-auton ilmastointia puhallukseksi.
Pienestä napinasta huolimatta Spirit Tracks on ensiluokkainen Zelda-elämys, sillä tunnelma on hieno. Päätarinassa riittää tekemistä ja sivutehtäviä löytyy vaikka kuinka paljon. Yllätyksekseni junailu on paitsi mukavaa, myös mielikuvituksellista, sillä en odottanut pääseväni vedenalaisilla kiskoilla mustekalajahtiin.
