MadWorld (Wii) – Luomuteurastaja

Ultraväkivaltainen MadWorld ampuu naulapyssyllä naamaan.

Viihteen tulevaisuus on raaka. Eristetyssä suurkaupungissa käydään selviytymistaistelua, jossa väkivaltaiset yhteiskunnan uhrit tappavat toisiaan Big Brother -kameroiden edessä. Väkivaltainen kuvavirta syötetään suorana lähetyksenä ulos DeathWatch-TV:stä. Julkisuuskisassa kaikki keinot ovat sallittuja, joten kilpasiskoja ja -veljiä päätyy metron raiteille, suihkumoottorin imuun, sähkötuoliin, roviolle, lihakoukkuun tai bambuseipään nokkaan. Olkaa hyvä ja poistukaa talosta välittömästi!

Yhteiskuntajäteongelmat ratkaistaan ja katkaistaan reunoista teroitetuilla roska-astioilla. Eikä luomuteurastaja edes tarvitse apuvälineitä, vaan saattohoidon voi suorittaa joko käteen pultatulla moottorisahalla tai silpomalla, murskaamalla ja kuristamalla. Irvokkaasti sätkivät selkärangat ja sykkivät sydämet ovat verikekkereiden vakiokuvastoa.

Palkkiojärjestelmä on Fortumiakin härskimpi. Taposta palkitaan pisteillä, mutta bonuksia pukkaa, jos ennen viimeistä niittiä esimerkiksi vangitsee piruparan autonrenkaalla ja iskee liikennemerkin otsaan törröttämään. Ruumiinhäpäisyvariaatioita on useita.

MadWorld vieläpä vie pelaajan keskelle väkivaltaa Wiin liikeohjauksella. Liikuntakyvyttömäksi hakatut vastustajat saavat loppunsa pelaajan kädestä, kun ruudun nuolet opastavat oikeansuuntaisen sivalluksen, pyöräytyksen tai pieksemisvatkauksen.

Suurin syy, miksi MadWorld ei tunnu pelkältä tympeältä väkivaltafantasialta, on tyylitellyssä, tapahtumista etäännyttävässä, näyttävässä ulkokuoressa. Pelin uniikki sarjakuvailme on repäisty Frank Millerin Sin Citystä. Ainoa väriläiskä synkässä Varrigan Cityssä on veren puna, sillä kaikki muu on mustavalkoista.

Verta hiekkalaatikolla

Antisankari Jack ei ole Varrigan Cityssä sattumalta, mutta pitää tarkoitusperänsä salassa. Jackin nousua MadWorldin mestariksi juontaa selostajakaksikko, joka hehkuttaa ja puhuu puuta heinää. Vitsit ovat väsyneitä ja toistoa on häiritsevän paljon, mutta puhetulva tukee vinksahtanutta urheilutunnelmaa. Kenttien väliin tungetut sarjakuvapätkät vievät tarinaa eteenpäin. Kuka onkaan showtappeluiden takana: Kullervo Kammola, hallitus vai ilkeä lääkeyritys? Juoni on täyttä lööperiä, eivätkä Jackin kovistelu ja one lineritkaan täysin vakuuta.

Muuten MadWorld on mättöä alusta loppuun. Kentät ovat vapaita areenoita, joissa piestään putkiaivoisia vastustajia, kunnes kasassa on tapporahat pomon kohtaamiseen. MadWorldin suorasukainen mättö on 2000-luvun vastine 80- ja 90-luvun katutappelupeleille. Erona tosin on, että tappeleminen on helppoa ja turpiin otto vaikeaa. Kantavana ajatuksena tuntuu olevan vapaus toteuttaa mielikuvituksellisia veritekoja ilman, että aggressiiviset viholliset liikaa rajoittavat ilmaisunvapautta.

Kevyisiin hyökkäyksiin riittää nappien painelu, mutta kovemmat koukut, heitot, sahaamiset ja erilaiset lopetusliikkeet vaativat rannejumppaa. Huitominen ja vatkaaminen ovat kovassa, mutta eivät aivan ylikäytössä. Lopetusliikkeiden apina näkee, apina tekee -reaktiorämpytykset ovat onneksi helppoja.

DeathWatch-TV:n vastine viikkotehtävälle on bloodbath-haaste, jossa pelataan ihmistikkaa, ihmisgolfia, viskaa-mahdollisimman-monta-vihollista-suihkumoottoriin-kahdessa-minuutissa-kamppailua ja muita miehekkäitä minipelejä. Ne eivät ole A-luokan viihdettä, mutta antavat vaihtelua perusmättöön.

Meidän maailmamme

Jatkuva tappaminen tuntuu turhan usein leipätyöltä, kun tusinavihollisia tulee ja tulee, mutta pomotaistelu antaa odottaa itseään. Jos ei jahtaa high scorea, ei kertoimien metsästäminen monimutkaisista tapoista palkitse kuin hiukan nopeammalla kenttien läpäisyllä. Aikarajoitus on, mutta sillä on käytännön merkitystä vasta pistejahdissa.

Puutumisongelman lisäksi vaikeustaso heittelee holtittomasti. Haasteen nousujohteisuus ei toteudu kuin osittain, kun väliin mahtuu finaalia myöten tylsää lepsuilua. Toiminta muuttuu haasteettomaksi jo siinä vaiheessa, kun oppii väistämään. Varovaisuudella ja väistelyllä kaatuu helposti myös valtaosa pomoista. Käytännössä helppous on plussaa, sillä kuoleman jälkeen pitää aloittaa tapporahojen kerääminen alusta, jos hiustensa repimiseltä kykenee.

Puhtaita tekniikkavirheitä on pari. Iholle liimautuvalla kameralla ei ole mitään jakoa tempoilevassa pyörityksessä, vaan ympäristö jää arvailujen varaan, kun kamera osoittaa aivan väärään suuntaan. Kokemuksella sentään oppii hahmottamaan, missä viholliset luultavasti ovat. Pikkukarttakin auttaa, jos sitä vain ehtii tiirailla.

Suurempi harmi oli se, että jokin meni mönkään MadWorldin viimeistelyssä. Jenkkiversiosta puuttuu tuki progressiiviselle kuvalle, mikä on pikkumiinus taulutelevision omistajille. Lapsus oli kuitenkin pientä verrattuna eurooppalaisen version viimeistelemättömyyteen. PAL-käännös lisää syntisäkkiin 60 hertsin näyttötilan puutteen ja peliruudun ylä- ja alareunaa kiertävät paksut mustat palkit. Vasurilla tehtyjen PAL-käännösten piti kuulua menneille konesukupolville, mutta Sega haluaa ilmeisesti kunnioittaa pelikulttuuriperinteitä. Vaikka ruutu ei päivity täydellä nopeudella, ei itse toiminta onneksi hidastu. Moka on kauneusvirhe, sillä pelaaminen sujuu euro- ja jenkkiversioilla yhtä hyvin.

Läträys on vaikea  huumorilaji, joka epäonnistuessaan tuntuu vain kiusallisen lapselliselta. Myötähäpeää ei voi pelissä täysin välttää, joskin silloinkin MadWorld tekee jotain vielä typerämpää, eikä kokonaisuudesta voi olla jo huvittumatta. Napakasti taustalla uhoava hiphop-soundtrack toimii ympäristössä hyvin.

MadWorld onnistuu kohtalaisesti, missä auttaa alle viiden tunnin kesto. Ajassa ei ehdi kyllästyä yksinkertaiseen ideaan, sillä pelimekaniikaltaan ja rytmitykseltään MadWorld on raakile. Peli on paikoin puuduttava, mutta omalaatuinen sekoitus Sin Cityä, Running Mania ja Smash TV:tä. Vaikka toteutus ei ole yhtä huiman omaperäinen kuin mitä graafinen tyyli antaa odottaa, MadWorld on näkemisen arvoinen kokemus. Tosin pelaaminen ei ole perinteiseen tapaan kivaa tai hauskaa.

75

Lisää aiheesta