Mafia II (Xbox 360)

www.2kgames.com/mafia2

Ahneudesta pulppuaa röyhkeys, siitä syntyvät kaikki rikokset ja pahat teot. (M. Tullius Cicero, Pro Roscio Amerino)

Lähes kymmenen vuoden takainen, ensimmäinen Mafia (Pelit 9/2002, 93 pistettä) oli yllätyshitti ja yksi elokuvamaisen pelikerronnan airueista. Jatkoa oikealla asenteella tehdylle ja tyylikkään brutaalille mafiatoiminnalle on siis odotettu pitkään. Vuosien saatossa tekijätiimin nimi on vaihtunut Illusion Softworksista 2K Gamesin tsekkijaostoksi, mutta asenne ja tyylitaju ovat onneksi ennallaan.

Mafia II:n tarina alkaa parikymppisen, nuoren Elviksen näköisen Vittorio ”Vito” Scalettan ja tämän lapsuudenystävä Joen tekemän murtokeikan mennessä vähän pieleen. Joe pääsee livahtamaan, mutta Vito passitetaan armeijan vihreisiin ja toisen maailmansodan lihamyllyyn. Sotaretki Italiassa toimii tutoriaalina, jonka jälkeen palataan vapauden ja unelmien maahan, talviseen New Yo... Empire Bayn kaupunkiin.

Äiti patistaa poikaansa rehellisiin töihin, mutta Viton veri vetää nopean rahan ja helppojen hommien pikkurikollisuuteen, jonne Joe on enemmän kuin valmis opastamaan kaverinsa. Lisäksi Vitolle selviää, että kuollut ahtaaja-isä oli jäänyt koronkiskurille velkaa pari tonnia, ja sitä summaa ei tuohon maailmanaikaan satamassa laatikoita siirtelemällä ansaita. Niinpä Vito ajautuu Empire Bayn alamaailman syövereihin, jossa kolme mafiaperhettä juonittelee kaupungin herruudesta, ylimääräisenä kiusanaan oopiumikauppaa pyörittävät kiinalaiset ja aina niin väkivaltaiset irkut. Tarina alkaa svengaavalta 40-luvulta ja Viton elämän onnekkaiden ja osin epäonnisten käänteiden jälkeen se päättyy rokkaavalle 50-luvulle.

Anna hyvien aikojen rullata

Mafiakertomusperinteen yleisiä topoksia, kuten me kirjallisuudentutkijat sanoisimme, ovat sellaiset teemat kuin perhe, uskollisuus ja verikosto. Näiden parissa askartelee myös Mafia II. Onko tärkeämpää lojaalius omaa perhettä vai laajennettua mafiaperhettä kohtaan? Paljonko vaakakupissa painaa elinikäinen ystävyys? Keneen voi luottaa, vai voiko keneenkään? Onko alemman tason mafiatyöläinen aina vain merkityksetön pelinappula isompien kihojen keskinäisissä mittelöissä? Viton elämä on täynnä epäluuloa, epävarmuutta ja eksistentiaalisia kysymyksiä.

Kehyskertomuksena on siis lajityypin peleissä muutamaan kertaan aiemminkin nähty ryysyistä rikkauksiin -tarina. Mafia II kuitenkin saa tästä vähän kuluneesta kuviosta yllättävän paljon irti. Viidentoista luvun ja noin neljäntoista tunnin mittainen juoni etenee tehokkaan suoraviivaisesti ja suorastaan loistavasti rytmitettynä. Lisäksi pelissä käytetään muutamia elokuvista tuttuja, mutta videopeleissä harvemmin nähtyjä kikkoja, kuten montaasia, erittäin toimivalla tavalla.

Myös pelin ajankuva on varsin onnistunut. Empire Bay tuntuu ja näyttää asukkaineen pitkälti siltä, miltä tuon ajan amerikkalaiset suurkaupungit elokuvissa ja tv-sarjoissa näyttävät. Koska miljöönä on 40- ja 50-luku ja aihepiirinä järjestäytynyt rikollisuus, Mafia II:n maailmassa miehet ovat toimijoita ja naiset joko perheenjäseniä, spermaporstuoita tai muuten vaan tiellä. Ainoa missään mielessä merkittävä naishahmo koko pelissä on Viton sisko, kaikki muut sinänsä mittavan hahmokavalkadin jäsenet ovat miehiä. Kuten sanottua, ratkaisu on (pelin) ajan hengen mukainen, mutta kerronnallisesti vähän huono.

Peliä nimittäin vaivaa yleisemminkin hahmojen värittömyys ja samankaltaisuus. Henkilöistä mieleenpainuvimmat ja onnistuneimmat ovat Vito ja Joe, jotka hekin ovat melkoisia kliseekimppuja, ja kaikki muut edustavat sellaista perinteisen kliseistä mafialeffakuvastoa. Esimerkiksi kaikki pelissä esiintyvät vanhemman polven mafiosot tai nuoremmat kovikset ovat keskenään aika samanlaisia ja ohuita persoonia, eikä mihinkään GTA IV:n tyyliseen värikkäiden ja muistettavien sivuhahmojen tasoon päästä.

Aamukalja ja akat hiljaa

Hieman yllättäen Mafia II ei ole hiekkalaatikkopeli, vaikka yksinkertaiset niin luulevat. Juonitehtävät etenevät täysin lineaarisesti ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia reittejä tai valintoja, eikä kaupungissa ole oikein mitään tekemistä tehtävien ulkopuolella. Rahan toivossa voi pölliä autoja ja myydä niitä kahdelle eri välittäjälle, ryöstää kauppoja tai käväistä kaljalla ja gyrosilla, mutta noin kaikkiaan koko Empire Bay on vain ontto kulissi.  Ekstrakrääsän keräily on typistetty etsintäkuulutuksiin ja aitoihin 50-luvun Playboy-tsubujen alastonkuviin, joita tosin löytyy lähinnä tehtävien aikana, eikä tissinostalgian haalimiseen näin ollen voi keskittyä ”vapaa-ajallaan”.

Peli on jaettu erimittaisiin lukuihin, joista osa sisältää vain yhden pidemmän tehtävän ja osa koostuu useammista erillisistä pätkistä. Välitallennuksia on ripoteltu sopivasti niin, että kalmankellojen soidessa ei yleensä tarvitse palata kovin pitkälle taaksepäin. Pari kertaa luotto välitallennuksiin tosin kostautui, kun lähdin tehtäväosuuden jälkeen takaisin työnantajan pakeille ja epähuomiossa kolhaisin poliisiautoa liikennevaloissa, mikä tietysti johti ajojahtiin ja epäonniseen seinäänrysäytykseen. Ilokseni sain huomata, että edellinen tallennuspiste olikin ollut koko tehtävän alussa...

Elokuvamaisten välivideoiden ja dramaattisen lähikuvien lisäksi tehtävien varsinainen pelillinen sisältö koostuu sopivassa suhteessa sekoitetuista ajo-osuuksista ja kolmannen persoonan ammuskelusta. Molemmat on toteutettu riittävän hyvin, mutta jokseenkin yllätyksettömästi.

Pahus, koukut ovat kintereillämme! Autolla ajelu on tuttua Grand Theft Auto -mallia. 40-luvun koslat vaihtuvat pelin edetessä virtaviivaisempiin 50-luvun amerikanrautoihin, ja yhteensä erilaisia menopelejä mukana on nelisenkymmentä. Autot vaihtelevat tehoiltaan ja ohjattavuudeltaan, eli joku varhainen laatikkomallinen biili ei todellakaan pärjää suorituskyvyssä kaksipaikkaiselle urheiluautolle, joten esimerkiksi takaa-ajotilanteisiin kannattaa valita niissä pärjäävä auto.

Ajomallinnukseen Mafia II tarjoaa kaksi eri vaihtoehtoa, normaalin ja ”simulaation”. Oikeastaan näiden ainoa ero on siinä, kuinka helposti auto lähtee käsistä, ja koska suurin osa on jo muutenkin melko herkästi heittelehtivää mallia, omalla kohdallani simulaatio vaihtui takaisin normaaliksi hyvin nopeasti. Pelin alussa autojen vähän onnetonta kontrollointia perusteltiin pelin sisäisillä talviolosuhteilla ja liukkailla kaduilla, mutta myöhemmin vuodenajan vaihtuessa selitys menettää merkityksensä. Kaaroja voi tosin tuunata kahdella moottoripäivityksellä hieman nopeammiksi ja helpommin hallittaviksi, joskaan remonttia ei kovin monelle autolle viitsi pelin aikana tehdä.

Autot ovat tehoiltaan jo aika lähellä nykyaikaan sijoittuvien rikospelien valikoimia. Niinpä ensimmäisen Mafian kaltaisia hitaita prutkutteluja ylämäkeen ei ole. Autoista ei voi ajamisen aikana ammuskella ulos, mikä osaltaan rajoittaa vaihtelua. Tosin GTA IV:n ja Saints Row 2:n tympeiden aja ja ammu -osuuksien jälkeen en niitä kyllä jäänyt kaipaamaankaan.

Aseista ja nyrkeistä laulan Ammuskeluosuuksia ei voi pitää kovin innovatiivisina, sillä niissä ei ole juuri mitään, mitä ei olisi lajityypin peleissä aiemmin nähty. Viton ohjailu tämän juoksennellessa jalkaisin on sen verran sujuvaa, että kontrollit eivät ärsytä, ja vihollisten sihtailu murhamielessä on sekin toimivaa luotien lentäessä suunnilleen sinne mihin pitääkin. Suojaan pahisten tulitukselta pääsee kätevästi ja osaapa Vito tarpeen tullen hiiviskellä ja tappaa äänettömästi.

Erilaisia tuliluikkuja on kymmenkunta. Suurin osa on erilaisia pistooleja ja konepistooleja, isompien aseiden osalta valikoima rajoittuu haulikkoon ja kivääriin. Viton ilmeisen pohjattomat taskut mahdollistavat kaikkien aseiden raahaamisen jatkuvasti mukana paitsi silloin, kun juoni toisin sanelee.

Ainoa edes jossain määrin kekseliäs idea on pelin vahinkosysteemi. joka on ihan mielenkiintoinen yhdistelmä suojan takana huohottamalla paranemista ja osumapistemeininkiä. Viton terveys kyllä palautuu nurkan takana ähisemällä, mutta jokainen nahkaan osunut luoti vähentää elopisteiden maksimimäärää. Lisäksi täydestä mieskunnosta saattaa huonolla tuurilla tipahtaa lopullisesti ketoon parin osuman jälkeen, joten suora rynnäkkö luotisateeseen on useimmiten todella huono idea. Täyteen elomittarinsa saa ainoastaan syömällä tai juomalla, ja kesken tehtävien siihen on harvemmin mahdollisuus. Systeemi toimii käytännössä älyttömän hyvin.

Välillä muita alamaailman persoonia saa kouluttaa pyssyjen sijasta myös nyrkein. Luonteeltaan vähän minipelimäiset nyrkkeilyosuudet perustuvat lähinnä aktiiviselle väistelylle ja oikean iskuhetken venaamiselle, eivätkä ole kauhean haastavia, kunhan homman jujun tajuaa. Silti ne ovat hauskaa vaihtelua pelkälle räiskintä-äksönille.

Erittäin hyvä muttei täydellinen

Kokonaisuutena Mafia II on tosiaan hyvin tehty ja hauska pelata. Olisin silti halunnut nähdä edes jotain pelillisiä innovaatioita tai kokeiluja, sillä tällaisenaan pelistä jää aikakautta lukuun ottamatta sellainen vähän turhan moneen kertaan nähty fiilis.

Välillä tuntuu, että Mafia II yrittää olla liian GTA IV ja pääsee kyllä usein lähelle, mutta ei aivan tavoita esikuvansa tasoa. Sivuhahmot eivät ole yhtä viimeisteltyjä, kaupunki ei ole yhtä elävä, dialogi ei ole yhtä hyvin kirjoitettua, hahmojen väliset kemiat eivät yhtä toimivia ja niin edelleen. Juoni on kuitenkin hieman köhivän alun jälkeen mitä erinomaisin ja ansaitsee kaiken kunnian. Sen enempiä spoilaamatta sanottakoon, että pelin loppu on säväyttävin vähään aikaan näkemäni ja sitoo pelin tarinan ja siinä käsitellyn tematiikan yhteen täyden kympin arvoisesti.

Mafia II ei todellakaan ole huono peli eikä edes pettymys. Nikon vuonna 2002 kirjoittama kuvaus ykkös-Mafiasta hyvänä mafiaelokuvana, jonka toimintakohtaukset pääsee itse pelaamaan, pätee tähänkin mainiosti. Hyvin kirjoitettua, intensiivistä tarinaa ja todella elokuvamaista ilmaisua tarjotaan koko rahan edestä, eikä peliosuuksissakaan ole niiden yllätyksettömyyden lisäksi kovin paljon moitittavaa. Harmi vain, että hieman isommalla panostuksella hahmoihin, dialogiin ja siihen itse peliin Mafia II olisi saattanut olla todellinen klassikko, il gioco di tutti giochi.

90