Rockstar Games jatkaa shokkilinjalla ja siirtää hurmejuhlat konsolimuotoon. Väkivaltainen splatter-elokuva on oma viihteenlajinsa, mutta miten se istuu videopeliin?
Splatteria ei ole koskaan varsinaisesti nähty tietokonepeleissä, sillä pelintekijät ovat pysyneet kaukana veriviihteen houkutuksista. Nuorena mediana pelejä syytetään muutenkin nyky-yhteiskunnan turmeluksesta.
Paheksuntaa on helppo hyödyntää. Grand Theftien ansiosta peliviihteen uudeksi antikristukseksi nostettu Rockstar Games saa jokaisesta kauhistuneesta lehtijutusta lisää ilmaismainosta. Pahat pojat vievät tyylinsä askelta pitemmälle suorasukaisen väkivaltaisessa Manhuntissa.
Elävien kuolleiden yö
Murhaaja James Earl Cash tuomitaan kuolemaan. Myrkkyruiskeen jälkeen mies herääkin hengissä ja kaiuttimista kuuluva ääni kertoo Cashin pääsevän vapaaksi, mikäli hän raivaa tiensä ulkona odottavien jengiläisten ohi.
Todellisuudessa Cash on raahattu hylättyyn slummiin, joka on täynnä videokameroita ja sankaria etsiviä metsästäjiä. Ääni antaa korvanapin kautta Cashille vinkkejä selviämisestä, mutta kaiken takana on kaupallisuus. Kameroiden tallentamista veritöistä kootaan snuff-elokuvia, jotka myydään kalliilla valikoiduille asiakkaille. Cashista on juuri tullut viimeisimmän elokuvasarjan tähti.
Ihmismetsästyksen ja äärimmilleen vedetyn tosi-tv:n yhdistäminen toimii hienosti. Tunnelma on alusta lähtien vahva, eikä sankarista tehdä miellyttävää. Samaistumisen asemasta pelaaja tuntee itsensä enemmän snuff-pätkän katsojaksi, mikä on häiritsevämpi ajatus kuin elämästään taistelevana ihmisenä riehuminen. Etäännyttäminen lisää kokonaisuuden tehoa.
Cash joutuu yleensä turvautumaan hiipimiseen suoran toiminnan asemasta, sillä miestä jahtaavat metsästäjät liikkuvat joukolla ja ovat yleensä paremmin aseistettuja. Pääosa pelistä koostuu varjojen välillä liikkumisesta, ympäristön tarkkailusta ja oikean tilaisuuden odottamisesta. Viholliset eivät havaitse varjoissa väijyvää sankaria, elleivät he satu näkemään Cashin juoksevan suojaan.
Kontrollien pojan kosto
Väkivaltainen hiivintäpeli kuulostaa paradoksilta, mutta juju on piilotettu hiljaisiin tappoihin. Kun sankari hiipii vihollisen taakse, tulee taposta sitä verisempi, mitä kauemmin lyöntinappulaa pitää pohjassa. Teloitus näytetään videokuvatyylisesti ja veri roiskuu valtoimenaan. Ympäriinsä liikkuvien vihollisten kanssa nappulaa ei ehdi turhia pidätellä. Isku kannattaa päästää irti mahdollisimman nopeasti, tai ympäri kääntyvä vartija huomaa sankarin ja käy päälle.
Suora lähitaistelu on rasittavan sekavaa säätämistä, jossa vain räpelletään iskunappeja ja toivotaan, että vihollinen kuolee ensin. Valitettavasti kenttiin on kätketty varjoissa odottavia vihollisia, jotka on pakko hoidella lähitaistelussa. Tuliaseiden tullessa peliin Manhunt degeneroituu huonoksi räiskinnäksi.
Manhunt kaatuu vahvasta tunnelmastaan huolimatta muutamaan perustason mokaan. Pahin näistä on käsittämättömän huono ohjaussysteemi, johon ei totu millään. Sankaria liikutellaan ja käännetään vain vasemmalla tatilla, oikealla tatilla tarkkaillaan ympäristöä, mutta vain kun sankari on paikallaan. Siksi ohjaaminen on vaikeaa ja sankari kävelee sokeasti surman suuhun.
Toinen virhe on toisto. Hiipiminen on alussa jännittävää, mutta jokaisessa putkikentässä pitää aina murhata vastustajat, jotta ovi seuraavaan samanlaiseen kenttään aukeaisi. Homma maistuu puulta jo muutaman tason jälkeen.
Kokonaisuus näyttää ja kuulostaa hienolta. Hylätyt slummit ovat uskottavan rähjäisiä ja äänimaailma tukee tunnelmaa. Lisäksi peliin voi kytkeä USB-kuulokemikin, johon huutamalla voi houkutella vihollisia.
Fiilis ei pelasta Manhuntia keskikertaisuuden suosta. Korkeisiin tuotantoarvoihin on vaihteeksi keskitytty enemmän kuin itse pelattavuuteen. Harmi sinänsä, sillä potentiaalia parempaankin olisi ollut.
76
