Koskaan ei saa yrittää nousta muiden edelle tai yläpuolelle. Opin sen Mario Karteista.
Kohta 20 vuotta täyttävä Mario Kart -sarja edustaa intensiivistä kaahausta ja kilpikonnankuori- ja banaaninkuoritaistelua. Kepeän ajotuntuman ansiosta kartin kanssa pääsee heti sinuiksi, mutta viimeistään moninpeli palkitsee kokeneen pelimiehen.
Pelimekaniikan uudistamisessa sarja on ollut äärikonservatiivinen. Kun kaahaa konsolista toiseen saman kuminauhan kahlitsemana, alkaa ymmärtää Gran Turismo -miehen tuskaa. Kisa ratkeaa aina viimeiseen mutkaan ja viimeiseen hyökkäykseen.
Kaava on pysynyt muuttumattomana koko sarjan ajan. Metroid-sarjan uudistaja, teksasilainen Retro Studios palkattiin lupaavasti Mario Kart 7:n taustatiimiksi, vaikka vetovastuu säilyi japanilaisilla. Joko olisi aika Retroilla vai taasko retroillaan?
Vihaan teitä, siniset kilpikonnankuoret!
Uudistukset jäävät ensi vuosikymmenelle. Mario Kart perustuu tuttuun tasapäistämiseen, jossa kaikki muut paitsi ykkönen saavat aseita. Johtopaikka voi katketa maalisuoralle, kun puoli kierrosta jäljessä oleva ampuu lämpöhakeutuvan sinisen kilpikonnankuoren. Suurin ongelma ei silti ole oikeusmurha, vaan se, että kamppailu olisi tyydyttävämpää, jos se perustuisi enemmän taitoon.
Mario Kartissa hauskinta on driftaus. Parhaiten luisuttelu maistuu lyhyillä ja tiukkakäänteisillä Super Nintendo- ja Gameboy Advance -radoilla. Puolet radoista onkin vanhoja hyviksi havaittuja. Uudet radat suunniteltiin moottoritien levyisiksi, mikä harhaoppina pitäisi kieltää välittömästi. Villisti avaruudessa kiemurteleva turva-aidaton Rainbow Road on sitä, mitä kaivattaisiin lisää.
Isommista hyppyreistä ei hypätä, vaan lähdetään riippuliitimellä lentoon. Se on näennäisuudistus. Vedenalaiset hidasteluosuudet taas ovat turhia.
Kesken kisan kerätään kolikoita, jotka antavat radalla lisävauhtia. Kolikoilla ostetaan myös uusia autoja, renkaita ja siivekkeitä. Kun hahmoilla on omat ominaisuutensa, on kilpurin ominaisuus monen osan yhdistelmä. Kuminauha tappaa suurimman osan eroista, mutta joillain radoilla heikosti kääntyvät vauhtihirmut ovat hädässä, ja maasto-oikotie ei nopeuta, jos alla on sileät ratarenkaat.
Taskupelin ulkonäköä täytyy kehua. Maalla, merellä tai ilmassa, ulkonäkö ei häpeä edes Wii-versiolle, ja silmille hyppimätön 3D on hyvä lisä.
Pitäkää karttinne!
Kirosin, itkin ja olin valmis antamaan liian monta kertaa nähdyn yksinpelin perusteella arvosanaksi jotain pelin järjestysnumerolla alkavaa. Sitten koitti julkaisupäivä, suuntasin maailman turuille ja mieli muuttui.
Ei johtopaikalta vääryydellä tippuminen tunnu hyvältä ihmistä vastaankaan, mutta ainakaan voittoon ei karkaa algoritmi. Ja kun on itse antavana osapuolena, voi tuntea ihan aitoa vahingoniloa. Moninpelissä on enemmän vaihtelua kuin tekoälyä vastaan käytävässä näennäiskilpailussa. Yksinpelissä ajetaan oikeasti kilpaa vain viimeinen kierros, moninpelissä koko kisa.
Nettipelin ominaisuuksista ei ole juuri kerrottavaa, seuranhaku ja tekniikka toimivat kuten olettaa sopii. Pelaajamäärä on pienentynyt Wii-versiosta, mutta kahdeksan riittää. Kisat sujuvat, vaikka kilpailijat sijaitsisivat ympäri aikavyöhykkeitä.
Kun vastassa on ihminen, uudistustarpeet jäävät taka-alalle. Jokainen kisa on erilainen ja menestyksen mukaan tyydyttävä tai turhauttava, mutta tuskin koskaan puuduttava. Starttivalojen ja maalin väliin mahtuu niin monta pikkukonfliktia, että kamppailusta ei voi olla nauttimatta.
80
