Nintendo osaa tehdä värikkäitä, hauskoja ja viattomia pelejä. Mario Kart Tuplatusaus on lajinsa tyylipuhdas edustaja, jossa uutta aikaisempaan kart-kaahailuun ovat kahden istuttavat kärryt.
Useimmat ovat joskus tarttuneet söpökart-pelin ohjaimiin. Niiden rakenne noudattaa reilun kymmenen vuoden takaisen SNES-klassikon eli ihka ensimmäisen Mario Kartin logiikkaa. Pelaaja valitsee auton, luokan ja cupin ja painaa nastan lautaan. Neljän kisan jälkeen jaetaan palkinnot ja päämääränä on saada kouraan kultainen pysti verrattain värikkäässä palkintojenjakoseremoniassa.
Perinteitä kunnioittaen hyppäsin ensin 50 kuution kisoihin, ja meinasin nukahtaa jossakin mushroom-cupin ja star-cupin välimaastossa. Tylsää ja aivan liian helppoa sompailua. Onneksi 100 ja 150 kuution sarjoissa riittää säpinää, vaikka radat ja cupit ovat täysin samat kuin ajokyvyttömille aloittelijoille suunnatussa 50 kuution luokassa. Voittoisaa kisaajaa hemmotellaan myöhemmin kupillisella uusia ratoja.
Reilu meininki
Radalla tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista jännittävää, kilvet lentelevät, salamat välähtelevät ja sijoitukset vaihtuvat tiuhaan. Joskus oma ajokki lennähtää taivaisiin nokkakolarissa, joskus pudotaan kuiluun, heti perään osutaan jäätiköllä luisteleviin pingviineihin tai törmätään jäävuoreen. Omat ammukset saattavat singahtaa päätyseinämästä takaisin ja pahimmillaan rata on täynnä liukkaita banaaninkuoria.
Ehjän kierroksen ajaminen on harvinaista hupia, ehkä liiankin vaikeata. Toisaalta hyvin ei mene muillakaan: kilpailijoiden kärryt pyörivät piruettia siinä missä omakin kosla.
Peruskiusauskykyjen lisäksi kullakin hahmoparilla on omat erikoisominaisuutensa. Mario ja Luigi voivat sylkeä tulipalloja, Donkey ja Diddy Kong kuorivat jättibanaaneja. Yoshi ja Birdo munivat munia ja Bowserin pariskunta roiskauttaa kehiin jumalattoman isoja jättikilpiä.
Hauskin erikoiskyky lienee Baby Marion ja Baby Luigin Kahle-chomba, joka vetää pikkuruisia perässään hurjaa kyytiä kuin hulluna laukkaava ravihevonen. Kyvyt kouraistaan mukaan kysymysmerkein koristetuista laatikoista hurauttamalla niiden läpi.
Kaksin kaunihimpi
Kussakin kärryssä on kaksi kyytiläistä. Edellä kerrottuihin pariskuntiin ei tarvitse tyytyä, vaan kärryyn saa valita yleensä yhden kookkaamman ja yhden pienemmän hahmon. Sankarit vaihtavat paikkaa kyytipojan paikalta rattiin ja takaisin vaikka kesken kaarteen. Ohjattavuuteen tai ajotuntumaan kuskin vaihto tai kuskiparin massa ei vaikuta, mutta lohdutukseksi mukaan voi haalia kaksi erikoiskykyä kerrallaan.
Toimiva moninpeli on ollut aina kart-peleissä tärkeä. Nintendo luottaa nettipelin sijasta saman sohvan sessioihin ja jaetun ruudun moninpeli toimiikin loisteliaasti, kuvat säilyvät selkeinä ja ruudunpäivitys rullaa siivosti. Kaksi pelaaja voi hypätä saman kaaran kyytiin, mutta kahdeksan pelaajan kisoihin tarvitaan kaksi laajakaista-adapterilla toisiinsa kytkettyä kuutiota. Kyydissä oleva pelaaja huolehtii kykyjen käytöstä ja voi varastaa takanapeilla ohikulkevasta autosta lisäkykyjä.
Mario Kartin alanimi Double Dash viittaa kahden pelaajan onnistuneeseen rakettilähtöön. Kaksi pelaajaa saman auton kyydissä on persoonallinen ja tuore oivallus. Kehnompi pelaaja voi olla vaikka koko ajan kyytipoikana paremman painaessa kaasua.
Toteutus on jäänyt puolitiehen. Hahmovalinta ja kuskattavana olevan liikkeet voisivat vaikuttaa selkeästi ajokin dynamiikkaan ja ohjattavuuteen. Pelkkä sivuluisubuustin yksissä tuumin aktivoiminen ei riitä, vaan kurveissa olisi mukava esimerkiksi taivuttaa kakkoskuskina tattia auton kallistumista vastaan. Nintendon pirtaan puolivillaisuus ei yksinkertaisesti sovi.
Kunnon moninpeliturnajaiset voi järjestää ainoastaan kahdeksan GameCuben, laajakaista-adapterin ja kytkimen avulla. Miksi ihmeessä Nintendo ei voisi jo luopua periaatteistaan ja tukea internet-moninpeliä? Peruskoodihan on ilmeisesti olemassa, kun kerran LAN-turnajaisetkin onnistuvat.
Mää-mää-kärryllä maailmalle
Voittoisat kisat tuovat autotalliin lisää hilpeitä ajokkeja, joiden ohjevihkosen suomenkieliset nimet kuvaavat niitä kerrankin hyvin. On koopakiituria, mää-mää-kärryä, sydänsompaa ja koopakunkkua. Kullakin autolla on oma huippunopeutensa ja kiihtyvyytensä. Pieneen autoon eivät kaikki hahmoparit mahdu, mutta peli huolehtii autovalinnasta ehdottamalla kuhunkin kuskikombinaatioon sopivat menopelit.
Cup-kisaamisen lisäksi aika-ajot haamuautoineen ovat entiseen tapaan mukana. Moninpelaajia hemmotellaan lisäksi muutamalla battle-kisalla, kuten ilmapallo-ottelulla, hohtovarkaudella tai bommipaukulla. Ne ovat mariomaisia versioita deathmatchistä ja lipunryöstöstä.
Kuvallinen tyyli on värikäs ja selkeä. Kokonaisuuden komistavat mariomaiset hihkaisut ja yninät sekä hauska tilulilu-musiikki, joten Nintendo-elämys on kasassa. Autojen hauskat ja hyvänkuuloiset pörinät ansaitsevat erikoismaininnan. Pro Logic II -äänet täyttävät mukavasti olohuoneen ja tukevat hyvin ruudulla näkyvää sekavaa, mutta mukavan kaoottista menoa.
Mario Kart on hyvä, toimiva ja viimeistelty paketti. Dramaattista uutta se ei sisällä, mutta se on napakampi kokonaisuus kuin Nintendo 64:lle ilmestynyt MarioKart 64. Yltiösöpö ja hilpeä toteutus ei yllätä, joten todelliset yllätykset ja uudistukset puuttuvat. Varman päälle pelaaminen ei takaa menestystä vuosiksi eteenpäin.
86
