Mario Smash Football (GameCube) – Yhden illan juttuja

Ulkoistaminen ja ydinosaamiseen keskittyminen ovat nykytalouden trendejä eikä idea ei ole vieras Nintendollekaan.

Nyky-Nintendo on puristuksessa. Uusia peli-ideoita on kehitettävä niin kahden näytön Nintendo DS:lle kuin lähitulevaisuudessa ilmestyvälle Revolution-huiskimiskonseptille, eikä GameCube-pelaajia saisi unohtaa. Nintendo ratkaisi osan ongelmista teettämällä ulkopuolisilla Mario-pelien kimaran GameCubelle.

Mario Partyt ovat aina olleet Hudson Softin luomuksia, uusi Mario Smash Football on kanadalaista alkuperää. Ennen Mario-palloilua Next Level Games teki yhden NHL Hitz Pro –kiekkoilun. Firman ydinpoppoo koostuu Black Box Games -konkareista, jotka perustivat uuden firman EA:n ostettua Black Boxin. Black Box Gamesin meriittilistaan kuuluu mainio Sega Soccer Slam.

Tuttu tunnelma

Mario-pelien värikäs maailma, tutut hahmot, hauskat ääniefektit ja hilpeä musiikki vievät heti sellaiseen maagiseen tunnelmaan, johon harvat pelit pystyvät. Tunnelma on samalla nostalginen, tuttu ja turvallinen, mutta silmä etsii valppaana uusia innovaatioita, joista Nintendo-pelit tunnetaan. Vastaava fiilis on tuttu Carl Barksin klassisista ankkasarjakuvista.

Nyt silmä hakee turhaan kekseliäitä jippoja. Mario Smash Football on rehellinen kopio Sega Soccer Slamista: pelattavuudelta yksinkertainen, mutta häkellyttävän luistava arcadepalloilu. Sääntöjä, sivurajoja, kulmapotkuja, paitsioita tai muuta hidastavaa ei ole, vaan päämääränä on näppärän syöttöpelin päätteeksi posauttaa pallo saksipotkulla maaliin. Tunnelma on hektinen ja ohjaintuntuma heti selkäytimessä. Jostain aivokuorikon syvistä kerroksista mieleen jysähtää jopa vanha kehno Speedball, sen verran suoraviivaista rytkettä on luvassa.

Säännöistä ei perusteta, sillä joukkueen kapteeni voi paukauttaa kahden pisteen maalin. Toiminto aktivoituu pitämällä potkunappia hetken pohjassa, jonka jälkeen peukalo nytkäistään oikea-aikaisesti ruudulle ilmestyvän heilurin mukaan. Onnistunut ajoitus ja veskari singahtaa pallon kanssa verkon perille eikä säkenöivissä efekteissä säästellä. Mainioita ja tyydyttäviä ovat myös viherhehkuiset hidastetut nappisyötöt.

Mario-palloa tykittää mielellään jopa yksinpelinä. Mariomaiseen tapaan nimetyt mushroom-, star- ja bowser-cupit on pelattava ainakin kertaalleen läpi jo ihan harjoituksen vuoksi. Pikku hiljaa vastus tiukkenee ja vaikeustason voi kiristää melkoiseksi. Silti maali-ilottelu on lähes jatkuvaa, vaikkei koripallolukemiin sentään ylletä.

Risteilyn hurmaa

Jos Mario Smash Football kierrättää Sega Soccer Slamin ideoita, Mario Party toistaa sarjan ikiomia oivalluksia. Mario Party oli aikoinaan ensimmäinen lautapelin ja minipelien yhdistelmä, eikä idea ole vuosien saatossa muuttunut. Uutta ovat kahdeksan pelaajan moninpeli (kaksi pelaaja/yksi ohjain) sekä muutamat mikrofonipelit. Viime mainituilla tosin herkuteltiin jo sarjan kuutososassa.

Uudet risteilyaiheiset teemalaudat ja reilut 80 uutta pikapeliä yrittävät virkistää vanhaa, mutta onnistuvat tempussa kehnosti. Suurin osa pikapeleistä ei innosta kehuihin, vaikka yksinkertainen on kaunista -logiikka tällaiseen peliin sopiikin. Muistipelit häkellyttävät ideattomuudellaan: välillä näppäimiä täytyy painella tylsästi ruudulla näkyvien merkkien mukaan ja myös nopea napin nakutus palkitaan. Nappien hillitön takominen on onneksi kimppapelissä aina hauskaa.

Mikrofonipelit ja niiden sanantunnistus tuovat etäistä tuoreutta. Jos pelaajan on vastattava appelsiini, tuolloin on osattava hoilottaa mikrofoniin orints. Kielitaito ainakin kohenee - ehkä. Suuren osan mikrofonipeleistä voisi valitettavasti korvata pelkällä napinpainannalla.

Yhtä tietokonevastusta vastaan käydyt taistot ovat kohtuullisesta temmostaan huolimatta unettavia, sillä sekä Mario Smash Football että Mario Party 7 ovat elementissään kavereiden kanssa. Footballin nopeatempoisuus istuu hyvin pimenevään ja pitkittyvään iltaan, Mario Partya voi pelata tuttuun tapaan ilman laudalla köpöttelyä eli nauttimalla pelkästä loputtomasta minipelikimarasta.

Valitettavasti Nintendo-pelien aikojen alun tunnuspiirrettä eli syvyyttä ei ole kummassakaan pelissä piirun vertaa. Smash Footballin aina nappiin osuvat syötöt ja ylänurkkaan suuntautuvat kudit maistuvat automaattiohjaukselta, ja Mario Partyn yksinkertaisiin minipeleihin kyllästyy yhdessä illassa. Kokonaisuudet tuntuvat lisenssi- eikä Mario-peleiltä, mikä on huono juttu.

80