Kolme sivun historiikin jälkeen on helppo sanoa, ettei tasohyppelytaivaan kiintotähti Mario esittelyjä kaipaa. Nintendon esitaistelija on pitänyt kuusi vuotta lomaa sitten Super Mario 64:n, mutta nyt Marion aurinko loistaa taas.

Nintendo 64:n Super Marioon verrattuna väriä ja värinää on Sunshinessa lisää, mutta formaatti on pitkälti entinen. Kolmiulotteiset sarjakuvamaisemat viekoittelevat hyppimään, pomppimaan ja ruiskimaan vesiruutalla.

Ennen kuin Mario ehtii hyppiä hypyn hyppyä hän on oikeudessa syyttä suotta syytettynä paikkojen sotkemisesta. Marion hahmon ottanut Baby Bowser on roiskinut graffiteja idyllisen Delfiini-saaren kylänraitille. Lisäksi ihmeelliset, ruskeaa ällölöllöä limovat hirviöt suttaavat nekin paikkoja minkä ehtivät. Tuomarin tuomio on tyly: Marion on puhdistettava maailma kaikesta liasta ja pahasta. Apuna on ainoastaan puhuva vesiruisku, jolla voi suihkuttelun lisäksi levitoida hetken ilmassa, mikä tuo hypyn voimaan tottuneelle Mariolle uuden keinon edetä.

Yksinkertainen on kaunista

Mario Sunshinen rakenne on yllättävän yksinkertainen. Delfiinikaupungissa on joukkio teleportiksi luokiteltavia M-kirjaimen muotoisia ja marionmentäviä aukkoja. Ne vievät kahdeksaan eri puolille saarta sijoittuvaan lomakohteeseen, kuten Gelato Beach -uimarannalle ja Pinna Park -huvipuistoon. Aluksi avoinna on yksi portti, jatkossa useampia.

Kussakin matkailukohteessa eli kentässä Marion on suoriuduttava kahdeksasta alati vaikeutuvasta tehtävästä, joita kutsutaan tällä kertaa tarinoiksi. Yleensä tehtävä on selkeä ja yksinkertainen, vaikkapa paikalla mellastavan mörön eliminoiminen tai alueen siivoaminen inhasta limaliejusta. Joskus on kiivettävä kukkulan korkeimmalle kohdalle tai suihkutettava kymmenen lian sotkemaa asukkia putipuhtaaksi.

Uutta on se, että saaren asukkien kanssa voi keskustella, ja ne kertovat vinkkejä etenemisen helpottamiseksi. Tämä toki parantaa pelattavuutta, mutta samanaikaisesti auttaa ehkä liiankin paljon.

Nostalgiatrippejä

Löysäilyn vastapainoksi jokaisessa saarenkolkassa on yksi episodi, jossa Mario-jäljitelmä nappaa vesiruiskun pois Marion selästä. Mämä letkuttomat tehtävät ovat surrealistisia nostalgiatrippejä Mario 64:n tunnelmiin. Ne ovat häkellyttäviä, mukaansatempaavia, kierosti rullaavilla ja pyörivillä tasoilla suoritettavia tasohyppelyharjoituksia, joissa yksikin harha-askel lennättää Mario-paran syvyyksiin.

Tiukkaa ja tarkkaa tasohyppelyn taikaa kavahtaville tarinat aiheuttavat harmaita hiuksia, mutta kokeneelle Mario-seikkailijalle ne ovat tasohyppelynirvanaa puhtaimmillaan. Lisäelämiä tuovat siniset sienet pitävät turhaumat loitolla.

Jokainen saaren alueista on rajattu ja pinta-alaltaan kohtuullisen pieni, joten Mario Sunshine tuntuu edeltäjäänsä ahtaammalta ja suppeammalta. Toisaalta 3D-tasohyppelyjä poikkeuksetta vaivaava ja turhauttava edestakaisin kävely on saatu eliminoitua lähes tyystin. Paikasta toiseen lennättävien teleporttiyhteyksien takia Delfiini-saari ei tunnu alkumatkasta ehjältä, kokonaiselta maailmalta kuten esimerkiksi Jak & Daxterin vastaava.

Aina roiskuu kun rapataan

Mario Sunshine on pullollaan uusia, hauskoja ideoita, mikä pistää miettimään, onko hippimäisellä nimellä jotain kätkettyjä merkityksiä. Vesiruutan käyttö on monimuotoista ja luovaa. Suttujen siistiminen on loppujen lopuksi vain murto-osa ruiskun käyttöä, sillä uudet suuttimet tuovat peliin uusia ulottuvuuksia. Harmaa suppilo panee Marion liitämään hysteeristä kyytiä pitkin maita ja mantuja, punainen suutin taas lennättää Marion tarvittaessa korkeuksiin. Yoshin selässä loiskauttelu on oma lukunsa, vaikkakin tuttua aiemmista sivulta seurattavista Mario-hyppelyistä.

Vaikka uusia oivalluksia on enemmän kuin kymmenessä keskivertopelissä, pelin omien ideoiden kierrättäminen ihmetyttää. Osa tehtävistä toistuu useampaan kertaan, kuten umpitylsät kilpajuoksut tai sinisen vesi-Marion kiinnisuihkuttelut. Helppoja tehtäviä saa toki olla, mutta miksi niiden pitää toistua identtisinä kentästä toiseen?

Mario Sunshine on kokemuksena lyhyempi kuin edeltäjänsä ja saaren kolkat tulevat tutuiksi nopeammin kuin osasin odottaa. Läpipeluuseen riittää vajaan 60 tähden kerääminen. Koska niitä on jaossa kaikkiaan 120, pelattavaa ja salaisuuksia riittää ensimmäisen läpipeluunkin jälkeen.

Oma lukunsa on vielä kaikkien sinisten kolikoiden kerääminen. Täydellinen läpipelaaminen ja jokaisen salaisuuden löytäminen vie viikkoja, mutta kaikkia ei jokaisen kiven ja kannon lähes pakkoneuroottinen kääntäminen, vääntäminen, tarkistaminen, kurkkaaminen ja suihkuttaminen jaksa innostaa.

Mario Sunshine on hyvä peli ja lajityypissään suorastaan mainio, sillä Sunshinea pelaa ahmimalla. Vaikeustaso on mukavan pirullinen: Ohjainta on käskytettävä koko ajan tosissaan, mutta turhaumat eivät yllätä.

Oivallisesti tasapainotettu vaikeustaso on tärkeä osa Mario-seikkailujen magiaa eikä Nintendo petä tälläkään kertaa. Toisinaan vaikean kohdan voi selvittää usealla eri tavalla, mikä kohentaa pelattavuutta entisestään. Esimerkiksi Pinna Parkin takana olevan rakennelman päälle voi kipaista helpommin ja nopsemmin oikealla reitinvalinnalla.

Muistot kultaavat

Super Mario 64 oli maaginen kokemus. Se oli ensimmäinen todellinen 3D-seikkailu ja aikalaisiin verrattuna kuvallisesti upea. PSonen ensimmäiset vapaan liikkumisen sallineet 3D-pelit olivat karkeita ja kömpelöitä ja PC:llä elettiin vielä hetki 3D-kortitonta aikaa.

Mario Sunshine on sekin sujuva, sutjakka ja värikäs mutta kuvallisesti yllättävän rujo. Esineiden pinnat ovat pelkistettyjä ja karkein sudinvedoin perusväreillä piirrettyjä. Pelkistetty toteutus sopii kokonaisuuteen hyvin, mutta Mario 64:n kaltaiseen kuvalliseen nirvanaan ei ylletä.

Vaikka Mario Sunshine ei ole elämyksenä unohtumaton, sutjakka ohjaustuntuma ja vaihtelevat tehtävät pitävät hyvin otteessaan. Mariomaisia yllätyksiä on riittävästi ja hilpeä hilipatihippaa-musiikki säestää tapahtumia saumattomasti. Sekoboltsin kamerankin saa haltuunsa kunhan oppii pitämään peukalon ohjaimen oikeanpuoleisen keltaisen tatin välittömässä läheisyydessä.

Mario Sunshinea on nautinto pelata – ainakin niin kauan kunnes Baby Bowser on pantu kuriin ja nuhteeseen. Sataprosenttiseen läpipeluuseen ei sen imu sentään riitä.