Marvel Nemesis: Rise of the Imperfects (Xbox, PS2) – Menneiden aikamuotojen nousu

Marvelin sarjakuvasankari Möykky ei ymmärrä sanontaa "Kynä on miekkaa mahtavampi", vaan junttaa vastustajansa maahan puhelintolpalla.

Kanadalainen Nihilistic Software myöntää suoraan Marvel Nemesis: Rise of the Imperfects -sarjakuvamätkinnän matkivan Dreamcast-klassikko Power Stonen hillitöntä sekametelisoppaa. Marvelin trikooihmeet pomppivat taisteluareenoilla vapaasti. Esineiden viskominen on olennainen osa hyökkäysarsenaalia, jota tuetaan perinteisillä lyönneillä, potkuilla ja heitoilla. Sähäkät ottelut ratkaistaan usein matkan päästä, sillä lentävä pakettiauto sattuu nyrkkiäkin enemmän.

Kamppailijakaartin potretissa seisovat kaikki elokuvissa esiintyneet etulinjan sankarit, kuten Hämähäkkimies, Wolverine ja Ihmenelosten jykevä kivikasa Möykky. Tuumailin tovin, miksi Dominatrixin näköinen The Wink tai sähköinen Johnny Ohm ovat niin outoja. Olen sentään tavannut Marvel-sarjiksia jo pari vuosikymmentä. Hämmästely loppui, kun lukaisin pelin mainoslauseet: Nihilistinen Pehmeätavara loi hahmokatraan puuduttavat synkistelijät vain peliä varten.

Supersankareiden erot näkyvät hienosti ja hauikseen ahdetun ruutimäärän huomaa heti. Jos herra Ahma viskaa roskalaatikon, väkivahva Möykky paiskaa takaisin henkilöauton. Storm käyttää hitaasti latautuvaa supervoimaa lentämiseen, Wolverine napsauttaa adamantium-kynnet esiin ja Elektra viskoo sai-tikareita. Osa sankareista ampuu salamia tai muita makkaroita matkan päästä. Kevyet sällit ovat ketteriä, raskaat köntykset hitaita ja sitä rataa.

Aikamoiset rajat

Paperilla kiinnostava lisenssimätkintä pummaa ikävästi kontrollirastilla. Sopivan yksinkertaisen ohjauksen tuntuma on suurpiirteinen, sillä äijät reagoivat komentoihin vaihtelevalla innolla ja iskut suhahtelevat turhan usein minne sattuu. Napinpainallusten tulokset riippuvat tilanteesta. Kaatuneen vihollisen lähellä niitit suuntautuvat maata kohti ja tavaransieppausnappi viskoo vastustajaa. Niin ainakin teoriassa: trikoopelleni huitoi ärsyttävän usein ilmaa, vaikka roisto makasi aivan jalkojen juuressa.

Tuntuma on ihmisille tasapuolinen, joten ohjauspulmat marginalisoituivat vauhdikkaissa kaksintaisteluissa. Parin illan jälkeen kaipasin aina yhtä kaoottista ja hauskaa ihmenelinpeliä. Tekniikka ei ainakaan ole esteenä, sillä juonipelissä ruudulla toikkaroi usein puolen tusinaa äijää samaan aikaan. Nelinpeli toisi touhuun hitusen taktista syvyyttä, sillä kahden napin hyökkäykset on äkkiä opittu. Kimppapelisessioiden pohjaa syödään kehnolla hahmotasapainolla, koska raivokkaasti rämpyttävää hämäripelaajaa ei välttämättä päihitetä kuin hirveällä pullalla.

Lyhyet, mutta lukuisat yksinpelin juonikentät ovat muutaman kadun- tai katonpätkän mittaisia alueita. Vastaan lappaa useita vihollisia kerrallaan ja porukka saa jatkuvasti täydennyksiä. Mustanpuhuvat ja klassisia Marvel-roistoja kertaluokkaa tylsemmät imperfektit kaadetaan ketoon suoraviivaisesti rämpyttämällä ja tavaraa viskomalla.

Kökön kameran takia yksinpelistä saa vain pahan mielen ja lautasellisen potutusmuusia, sillä vastustajat teleporttaavat usein kuolleisiin kulmiin. Kamera kääntyy vain pakon edessä, joten vihollisten ja esteiden sijainnin hahmottaminen on tuskallista arvailua. Kamera pyörii ja keskittyy oikealla tatilla, mutta tiukoissa tilanteissa säätäminen tietää lätyn lätinää. Asiat korjautuisivat yksinkertaisesti sillä, että kamera rullaisi automaattisesti selän taakse. Onneksi kaksinpelissä kamera pysyy panorointia lukuun ottamatta kiltisti paikoillaan ja seuraa kiinteän matkan päästä tapahtumia.

Juonipelin viimeiset nautinnon mahdollisuudet sabotoidaan raivostuttavilla aikarajoilla. Kello raksuttaa ilmiselvästi sen takia, että riviviholliset eivät anna kunnon vastusta. Yritä siinä sitten kaataa vastustajia nopeasti, jos niiden pelkkä paikallistaminen on jo saavutus sinänsä. Onnena onnettomuudessa vaikeustaso on löperö. Pääsin Daredevilin ajoitetun Central station -kentän läpi vasta, kun tajusin käyttää pelkkää rämpytystä monipuolisen hyökkäilyn sijaan.

Kontrollien ja kameran takia en saanut Marvel Nemesis: Rise of the Imperfectin yksinpelistä juuri mitään positiivista irti, vaikka olen Marvel-fani. Viihdyin kaksinpelin parissa huomattavasti paremmin, sillä vapaamuotoisia areenamättöjä ei ole liikaa.

70