Tony Hawkien inspiroimana Activision on ottanut tehtäväkseen julkaista pelin jokaisen extreme-legendan nimissä. Ilmeisesti idea on löytänyt tiensä lökäpöksyjen ketjulompakoille, sillä peliperhe kasvaa kasvamistaan.

BMX-sankari Mat Hoffmanin nimikkopelissä tärkein eli pelattavuus, on kunnossa. Temppuja on valtava määrä ja Tony Hawkeista suoraan apinoitu, yksinkertaisen monipuolinen kontrollisysteemi toimii. BMX-pyörän käyttäytyminen on mallinnettu uskottavasti, vaikka vauhti ja ilmalennot onkin koodattu sopivasti liioitellen.

Aloitusvalikon pelivaihtoehdot eivät yllätä. On pakollinen session, jossa heitetään temppua ennätyspistemäärä pilkkeenä silmäkulmassa, sekä vapaa harjoittelu. Kaksinpelaajille on kahdeksan erityyppistä kisailua, joissa kaikissa pärjää, jos osaa kaveria paremmin kasvattaa pistesaldoa.

Ylitse muiden kohoaa pelin sydän eli Roadtrip-uramoodi, jossa hahmot luotsataan läpi kenttäarmadan erilaisia BMX-pyörälle sorvattuja tehtäviä suorittaen. Aluksi kenttänä on kähyinen tehdashalli Oklahomassa, mutta uran edetessä avautuvat tiet avarammille pyöräilymaille ympäri Yhdysvaltoja. Maisemien ohella kehittyvät myös tosielämän BMX-ammattilaisia mallintavien hahmojen pyöräilykyvyt, tosin vain muutaman ominaisuuksia boostaavan bonuspyörän verran.

Jokaisessa kahdeksassa kentässä on 12 tehtävää, joita suoritetaan kahden minuutin polkemismaratonissa. Tehtävät on jaettu kolmeen ryhmään vaikeustason mukaan ja niitä tahkotaan vaikeusluokka kerrallaan. Vasta kun vaikeustason kaikki neljä haastetta on suoritettu, avautuu käyttöön seuraava vaikeustaso ja tilille pamahtaa himottuja matkustuspisteitä, joita tarvitaan seuraavan kentän avaamiseen.

Jalka lipeää, tekee kipeää

Valitettavasti Mat Hoffman's Pro BMX 2:n pudottaa hajareisin poikkiputkelle mätä pelirakenne, sillä tehtävät on kopioitu Tony Hawkeista huonosti. Toimeksiannot ovat innottomia "etsi viisi kadonnutta vihkisormusta" tai "tee voltti joenpenkan ylitse" -tyylisiä haasteita. Ärsyttävästi tehtävien vaikeustaso vaihtelee lähes mielivaltaisesti. Jopa samassa vaikeusryhmässä tavoitteet voivat vaihdella tylsän helpoista kiukkukireisiin. Asiaa ei auta, että joidenkin tehtävien kuvaus on luvattoman epäselvä.

Eteneminen on usein puhdasta tuskaa. Useammin kuin kerran kävi niin, että läpäisin jostakin tehtäväryppäästä kolme koitosta ensiyrittämällä ja tahkosin sitten tuntikausia silmähermo väpättäen viimeistä seuraavan kentän edessä pyllistelevää haastetta. En joko tajunnut mitä pitäisi tehdä tai tavoite oli yksinkertaisesti turhauttavan vaikea tehtäväpirulainen.

Kenttäsuunnittelu on perusvarmaa rutiinityötä. Hyppyreitä, ramppeja ja kaiteita pursuavat maisemat vaihtelevat Las Vegasin yöstä Portlandin raikkaisiin vuoristomaisemiin. Jos valmiit kentät eivät miellytä, lisää voi rakentaa kelvolla rataeditorilla.

Samaan ihan ok-sarjaan voi niputtaa grafiikan. Animointi on kelvollista ja yksityiskohtia riittää. Taustalla raikuva vauhdikas lisenssimusiikki pumppaa tunnelmaa ja tarjoaa parastaan Bomfunk MC:n Freestylerin kohdalla.

Ainoat nipotuksen aiheet ovat isommissa kentissä yskähtelevä ruudunpäivitys sekä ahtaissa paikoissa hieman epätarkka törmäysfysiikka, joka työntää kapuloita pinnojen väliin. Pyörä ei aina laskeudukaan hypystä aiottuun kaiteeseen, vaan lähtee liukumaan pitkin viereistä kivireunaa tai kaatuu yllättäen tempun päätteeksi ilman näkyvää syytä. Kohtalokkaista vioista ei kuitenkaan ole kyse.

Uramoodin virheet mukaan laskienkin Mat Hoffman's Pro BMX 2:ssa on paljon hyvää, mutta jokin jää silti puuttumaan. Satunnaisesti huima liikesarja tai vatsanpohjaa vääntävä ilmalento saa puristamaan padia huippupelin intensiteetillä, mutta elintärkeä addiktio jää lopulta haaveeksi. Jos BMX on elämäsi ja ykkösosa kolahti, kannattaa Mat Hoffman's Pro BMX 2 tarkastaa. Satunnaisemman extreme-pyöräilijän kannattaa tyytyä sarjan skeittiversioon.