Matojen perilliset

Mobiilipeli. Jännä sana. Sen kun lausuu, muuttuvat suupielet välittömästi ruskeiksi.

Pelit.fi on mielenkiintoinen laboratorio. Ihmiset ovat siellä, kuten muillakin nettifoorumeilla, hellyttävän mustavalkoisia mielipiteissään. Vaikka mekastukseen on tottunut, silti yllätyin vastareaktion tulisuudesta kun erehdyimme mainitsemaan mobiilipelaamisen. Tai pikemminkin sen, että saattaisi olla aika katsastaa mitä kännyköillä voi nykyään pelata. Silmänräpäyksessä roviot pantiin jo tulille, koska olimme jälleen sotkemassa lehteen kaikenlaista sontaa. Aivan kuin konsoleissa ei olisi riittävästi sietämistä.

Kunhan pelleilen. Tiedän varsin hyvin, miksi mobiilipeli on ruma sana. Tunnen minäkin syvää vastenmielisyyttä kännypelejä kohtaan. Sain tarpeekseni jo muutama vuosi sitten, kun joka hemmetin bränditietoinen ääliö selitti, miten mobiilipelaaminen on seuraava iso juttu ja miksi logoja, soittoääniä ja kaikkea sitä skeidaa pitää saada joka paikkaan ja heti. Pyhä velvollisuus on vapauttaa tyhmät rahoistaan.

Enkä ihmettele. Mitä muuta voi ajatella kansasta, joka maksaa rahaa siitä, että saa osallistua tekstarilla puhelinäänestykseen vain vastatakseen "en osaa sanoa" tai tuhansista kansamme toivoista, joiden mielestä on vähä siistii maksaa siitä, että pääsee telkkarin chattivedätyksiin pyytämään valvojaa näyttämään rasvakudosta.

Edessä menetetty tulevaisuus

Pahoinvointi taitaa johtua siitä, ettei kukaan halua muistella, miltä tuntui tulla huijatuksi. Mobiilipeli oli kuin it-kuplan maskotti, joka ei suostunut kuolemaan. Se edusti kaikkea sitä luokattoman työn ja häpeilemättömän rahastuksen kulttuuria, jolla ihmisiä pissittiin iirikseen muutama vuosi sitten. Oli vanhanaikaista tehdä niin laadukas ja houkutteleva tuote, että ihmiset haluaisivat maksaa siitä. Mobiilipelien tekijät yksinkertaisesti totesivat, että tällaisella olisi nyt helppo lyödä rahoiksi mahdollisimman vähällä vaivalla. Ei se ole tyhmä joka pyytää.

Syntyi vinkeitä tekstaripelejä, joissa seikkailtiin agentteina, käytettiin ennakkoluulottomasti hienoja paikannusominaisuuksia ja luotiin kokonaisia urbaaneja nomadiheimoja. Sormusten herraa, supersankareita, tilttiä ja vaikka mitä hienoa. Ihmekö tuo, jos harmittaa kun moisia ulosteita kutsuttiin peleiksi. Buumista henkiin jääneet ymmärtävät onneksi pitää matalaa profiilia. Ei ihme, etteivät oikeat pelintekijät koskaan hyväksyneet mobiilipellejä joukkoonsa.

Nyt eletään Java-aikaa. 80-luvun klassikot elävät renessanssia kännyjen ruudulle. Ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, mieluummin näitä kuin matopeliä. Vaikea minun on silti käsittää, millä niistä saisi kiinnostavia arvosteluita. Olisi epäreilua nostaa kivoja pikkupelejä tasavertaisiksi samalle viivalle huomattavasti kehittyneempien PC- ja konsolipelien kanssa.

Miksei muuten Nintendo saa osaansa pyhästä vihasta, vaikka GameBoyssa on kyse tismalleen samasta asiasta kuin mobiilipeleissä? Samaa vanhoilla peleillä rahastusta GameBoyn tarjontakin on: lähes järjestään vasurilla sutaistuja köykäisiä pikkupelejä, joista revitään kiskurihintaa. Kuitenkin GBA:n pelejä vaaditaan lehteen lisää siinä missä sama shitti Nokialle aiheuttaa paiseita. Ei voi ymmärtää.

Suomi pysyy aallonharjalla

Typerintä tilanteessa on se, että nyt kun kännyihin saisi vähitellen jo lähes kunnollisia pelejä, kukaan ei enää halua kuulla niistä. Mobiilipelien väsääjät onnistuivat sotkemaan oman pesänsä niin huolella, että oman maineensa lisäksi he onnistuivat pilaamaan koko alan tulevaisuuden, tai ainakin nostamaan tien äärimmäisen jyrkäksi.

Suomalainen Fathammer on tällä hetkellä määrittelemässä, millä konstein seuraavan sukupolven mobiilipelejä tehdään. Heidän XForge-rajapintansa on hieman kuin PC-pelien DirectX eli se toimii middlewarena, joka mahdollistaa sen, että pelintekijät väsäävät pelinsä XForgella ja sen jälkeen peli on periaatteessa käännettävissä lähes mille tahansa tietyt speksit täyttävälle mobiililaitteelle. Sen enempää nimiä mainitsematta XForgen asiakkaina on monia hyvinkin arvostettuja perinteisiä pelintekijöitä. Mobiilipelien väsääjien korkein kynnys ei enää olekaan tekniikassa, vaan pelaajien luottamuksen voittamisessa.

XForgella tehdyt pelit näyttävät lähinnä siltä kuin PC-pelit joskus vuonna 96 eli juuri ennen 3D-korttien vallankumousta. Hieman samanlaista kamaa kuin ekalla Pleikkarilla. Tekniikka sinänsä ei pistä kiljumaan riemusta. Mitään ennen näkemättömän hienoa ei taatusti ole tarjolla, mutta se tarkoittaa sitä, että vihdoin pelit voivat olla muutakin kuin viiden minuutin hömppää. Ennen pitkää niillä saattaa olla jotain tarjottavaa myös tosipelaajille.

Samaan aikaan Bluetooth saattaa mahdollistaa langattomien verkkopelien tekemisen kännyköille ja kun GPS-paikannuksesta tulee ennen pitkää koko kansan kännyköiden ominaisuus, voidaan nähdä jo oikeasti pelejä, joita ei muille laitteille voisi edes tehdä. Tai sitten ei. Saattaahan olla, etteivät ihmiset vastaisuudessakaan halua puhelimelta muuta kuin suttuisia digikuvia ja melodista diibadaabaa. Ihmisten typeryyttä ei voi koskaan yliarvioida liikaa.

Taipuuko Noksu pelikoneeksi?

Nykyisissä kannettavissa pelikoneissa minua mättää eniten se, etten halua kantaa mukanani kokonaista leegiota pieniä vimpaimia. En halua erikseen kannettavaa pelikonetta, paikannuslaitetta, taskutietokonetta, kameraa ja kännykkää. Haluan että ne kaikki on yhdistetty kompaktiksi, kestäväksi laitteeksi. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että kännykällä voi pelata, muttei se myöskään ole ensimmäinen ominaisuus, jota uudelta kännykältä haen. Ei nyt enkä usko että tulevaisuudessakaan. Enkä taida olla yksin.

Ellei aivan ensimmäinen, niin ainakin tunnetuin tuleva "oikea" pelikännykkä on Nokian myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä N-Gage. Aikaisemmat yritykset eivät ole menneet ihan putkeen ja lyhyt käpistely N-Gagen proton kanssa ei vakuuta siitä, että Nokialla vieläkään ymmärrettäisiin pelien päälle. Ruutu on tarkka ja kirkas, mutta liian pieni. Perinteinen ristiohjain kelpaa, mutta kuka insinöörin irvikuva päätti, että toimintanappi hoidetaan painamalla ristiohjain pohjaan? Pelit toimitetaan korteilla, jotka asennetaan sim-kortin tapaan akun alle. Eli pelin vaihtaminen tarkoittaa virran katkaisemista, kotelon avaamista ja akun irrottamista. Haloo?

Mikki ja kuuloke on sijoitettu niin, että laitetta täytyy pitää pitkittäin korvaa vasten, mikä paitsi tuntuu myös näyttää niin typerältä agenttipuhelimelta, ettei siihen kehtaa julkisella paikalla puhua.

Vouhotukseni tarkoitus ei ole estää ihmisiä ostamasta turhuuksia tai pehmentää mobiilipelaamisen tietä. Aika näyttää, tuleeko siitä koskaan oikeaa pelaamista, vai jääkö se halpojen temppujen tasolle. Jos ei muuta, niin kannattaa ajoittain vilkuilla avoimin mielin, josko aidan väärältä puolelta tulisi jotain oikeasti hyvää.

Lisää aiheesta

  • Pitkä lento

    Kaj Laaksonen oli Pelit-lehden pitkäaikainen, legendaarinen toimittaja, jonka toinen rakkaus, äänen- ja kuvantoisto, vei toimittajaksi Hifi-lehteen ja MikroBittiin.  Nyt onnenpoika saa pelata mitä haluaa ja ilman deadlinea.

    * * * * *

    Kymmenen vuoden aikana Pelit-lehdessä ehti tapahtua…
  • Ei huvita

    Pari kuukautta sitten rehvastelin kolumnissani ryntääväni ensimmäisten joukossa jonottamaan Xbox 360:tta.
    En jonottanut enkä ollut ensimmäisten joukossa. Sain ensihuumani taltutettua toimituksen testiboxilla, jolla pääsin tutustumaan rauhassa julkaisupeleihin. Ihan hyviä, mutta yksikään…
  • Audiovisuaalinen sekoilu

    Kyyninen toimittajanretkukaan ei ole immuuni hypetykselle, sillä kun eräs tuotepäällikkö piti esitelmän siitä, miten PC:stä voi tehdä kotiteatterin keskuksen, päätin kokeilla, miten moinen onnistuu.
    Leffojen katselu tietokonemonitorilta kuuluu sarjaan älyttömät ideat. Käyn paljon…