Pelini on pelattu. Neljä vuotta odotettu kotimaisen peliteollisuuden graalinmalja lojuu kumottuna edessäni. Max Payne, peli, joka tekee muut pelit turhiksi, on enää tuomiotani vailla.
Max Payne: entinen poliisi ja läpimädän Ison Omenan kaduilla keitetty kovanaama, huumeviraston narkkikyttä.
Kolme vuotta sitten Maxin elämä oli vielä kondiksessa. Uutuuttaan kiiltelevät etsivän laatat, New Jerseyn rauhassa odottavat rakastava vaimo ja lapsi. Max eli televisiosta tuttua amerikkalaista unelmaa.
Maxin elämän aurinko oli kuitenkin laskemassa. New Yorkiksi kutsuttua petoa ei niin vain paeta joen yli Jerseyhin. Kaunis kesäyön ilta muuttui Maxin henkilökohtaiseksi helvetiksi.
Maxin vaimo ja lapsi makasivat elottomina makuuhuoneen lattialla. Ampumahaavat hohtivat punaista kosteuttaan kuin säihkyvät rubiinit. Kotona odottaneet tappajat, lauma muotihuume valkyristä vauhtinsa ottaneita nistejä, pärskyivät tyhjiä uhkauksiaan. Vanha Max Payne, viimeinen partiopoika, lakkasi olemasta.
Hautajaisten jälkeen Max erosi poliisivoimista ja liittyi huumevirastoon piilokytäksi. Jokin ei täsmännyt hänen perheensä murhassa. Outo puhelinsoitto murhailtana tuki Maxin epäilyksiä.
Huumeviraston soluttamana Max onnistui lopulta yhdistämään valkyr-huumeen Punchinellon mafiaperheeseen, New Yorkin pahimpaan rikossyndikaattiin.
Määräsikö mafia Maxin perheen murhattavaksi?
Graphic Novel -teos
Remedy Entertainment ei ole jättänyt Max Paynessa mitään yhden kortin varaan. Neljän vuoden aikana tekijöillä on riittänyt kosolti aikaa punnita pelin vahvuuksia. Kaiken pohjana on raudanluja peliengine MAX-FX, joka peittoaa tekniikallaan ja erikoistehosteillaan kaiken aiemmin nähdyn.
MAX-FX:n partikkeliefekteillä syntyvät aseiden suuliekit ja tulipalot ovat niin hienoja, ettei yhdestään muusta räiskintäpelistä löydy vastaavaa. Radiositeettivalaistus tuo pintoihin realismia, joka hepposemmistä engineistä puuttuu ja etäisyyden mukaan skaalautuvan grafiikkansa ansiosta MAX-FX kykenee esittämään niin massiivisia ulkoilmatiloja, että pilvenpiirtäjän katolta todellakin pudotaan parisataa metriä alas katukiveen.
MAX-FX vaatii koneelta paljon, muttei kuitenkaan tolkuttomia. Molemmat testikoneet (Celeron Voodoo 5 -kortilla ja Pentium III GeForce 2 MX:llä) riittivät nautinnolliseen pelaamiseen liiemmin mistään yksityiskohdista tinkimättä. Max Paynen ansiot eivät kuitenkaan jää koreaan toteutukseen.
Tummasävyinen dekkaritarina on saumaton ja jatkuvasti läsnä oleva osa peliä. Juonta kuljetetaan poikkeuksellisesti kertojan äänellä luettuna sarjakuvana, mikä toimii paremmin kuin kuvittelisi. Tunnelmallinen sarjakuva peittoaa keskivertopelien keskivertovideoroskan sata-nolla.
Pelin todellinen läpimurto piilee kuitenkin sen pelattavuudessa. Enää ei riitä että liikkuu ja ampuu. Max Paynessa pelaaja kääntää taistelut edukseen hidastamalla aikaa. Uutuus paitsi näyttää hienolta, myös toimii täydellisesti.
New Yorkin minuutti
Max syöksyy oven läpi huoneeseen. Sisällä odottavat gangsterit huudahtavat hämmästyksestä. Silmänräpäyksen ajan kaikki vain tuijottavat toisiaan kuin reviirejään puolustavat verikoirat ennen tappelua. Sitten alkaa tapahtua.
Lyijy lentää ja seinärappaukset pirstoutuvat kuin lapsuuden toiveet ja haaveet ympäri huonetta. Max syöksähtää sivuun. Aika ikään kuin pysähtyy, kohtalokkaat sekunnit venyvät pieniksi ikuisuuksiksi. Nyt laukaukset kumahtelevat etäisinä, kuin kaukaa toisesta maailmasta.
Max kylvää kahden Ingram-konepistoolinsa makasiineja tyhjiksi. Luodit leikkaavat petollisen hitaasti huoneen ilmaa. Ajatteliko uhri viimeisenä ajatuksena kenties perhettään? Näkikö hän silmiensä edessä juoksevan elämän filmin, ennen kuin täysmetallivaippa toi lopullisen pimeyden?
Aika palautuu normaaliksi Maxin heittäessä kuperkeikkaa lattialla. Kaksi gangsteria makaa verilammikoissaan, kolmas saa luodista.
Seuraa leffakuolema. Aika hidastuu uudelleen ja kamera siirtyy kiertämään täysympyrää osuman saaneen onnettoman paskiaisen ympäri. Ingramit sylkäisevät viimeiset metallijyvänsä kohti ilmalentoonsa jähmettynyttä mafiosoa.
Huoneessa oli neljä ihmistä, mutta vain yksi kävelee sieltä ulos. Enää koskaan.
Dodgeshooting toimii automaattisesti kun Max heittäytyy. Idea on siinä, että vaikka aika muuten matelee, Max voi tähdätä oikeassa ajassa. Bullet time on muuten sama juttu, mutta sen saa kytkeä itse päälle ja pois. Nopeasti hupeneva bullet time näkyy pikku tiimalasissa, ja lisää saa tappamalla vihollisia.
Mailaa, komisario Payne
Max Paynen New York on todella vakuuttavan näköinen. Eikä ihme, sillä graafikot perustivat kenttäsuunnitelmansa runsaaseen aidoissa ympäristöissä kuvattuun valokuva- ja videomateriaaliin.
Vakuuttavuus perustuu osaltaan yksityiskohtiin. Pintojen eroihin ja niiden tuhoutumiseen on kiinnitetty erityistä huomiota. Ei ole sama, ampuuko seinäkaakelia vai jalopuupöytää, osumajälki on aina riippuvainen materiasta. Lista on loputon: puhkaistu viinitynnyri lorauttaa lattialle viisasten juomaa, ammuttu rahasalkku pölläyttää ilmaan komean setelipaperipilven ja jauhesammutin yskäisee matolle siivoojan kauhun.
Vihollisten haavoittumisessa ei ole kuitenkaan lähdetty millekään Soldier of Fortune -linjalle. Veriroiskeet sentään jäävät seinille, mutta sen graafisempaa väkivaltaa Max Paynesta ei löydy.
Nykymuodin mukaisesti pelin aseet ovat aitoja, vaikkeivät nyt ihan viimeisen päälle todenmukaisesti mallinnettuna. Aseita on toistakymmentä erilaista Beretta-pistooleista Jackhammer-automaattihaulikkoon. Hyvästä pelisuunnittelusta kertoo, ettei mikään ase jää pelin aikana tarpeettomaksi. Esimerkiksi Colt Commando -kivääri on tulivoimainen, mutta epätarkka Ingram-konepistooli peittoaa sen tulinopeudessa mennen tullen.
Asevalikoiman outolintu on pesäpallomaila, joka on ihan oikeasti yksi pelin parhaista aseista. Pieni, vihollisia täynnä oleva huone, pesäpallomaila ja hidastettu aika ovat suorastaan hillitön yhdistelmä. Useammankin kerran olen onnistunut puhdistamaan huoneen vihollisista uskollisella pesismailalla ja ilmiömäisellä luotien väistelyllä naarmuitta.
Toteemipaalu
Kukaan suomalainen, joka suhtautuu intohimoisesti pelaamiseen, tuskin pystyy asennoitumaan kiihkotta Max Payneen. Pelistä on vuosien mittaan kasvanut elämää suurempi monumentti kotimaiselle pelaamiselle ja peliteollisuudelle, ja sen menestys maailmalla merkitsee vähintään yhtä paljon kuin urheilusankarien maailmanmestaruudet. Jotain jo kertoo sekin, että peli kelpasi Suomessa jopa tv-uutislähetysten aiheeksi.
Max Payne ei yksinkertaisesti saa olla huono. Kehitykseen käytetyt neljä vuotta eivät kerta kaikkiaan saa olla hukkaan heitettyä aikaa.
Metsä on kuitenkin nähtävä puilta. Kaiken ultracooliutensa alla Max on kuitenkin vain pelkkä räiskintäpeli. Loputtomalla hiomisella ei aina saavuteta täydellistä lopputulosta.
Pelin tarina alkaa kiehtovana New Yorkin syrjäkujille sijoittuvana mafiakertomuksena. Maxin seikkailujen edetessä juoni kuitenkin kadottaa alkuperäisen koherenssinsa, kun mukaan aletaan sotkea kaikkea saatananpalvonnasta Salaisista kansioista lainattuihin salaliittoihin. Pahimpana virheenä Nykin ränsistyneet kadut jätetään taka-alalle pelin puolivälissä, ja toiminta siirtyy perusgeneerisiin ympäristöihin satamiin, tehdashalleihin ja kolhoihin pilvenpiirtäjiin jotka voisivat olla aivan mistä tahansa muusta ampumapelistä.
Vaikka tarina ei aivan mielenkiintoaan menetäkään, tiukka käsikirjoituksen mukaan eteneminen alkaa loppua kohden toden teolla häiritä pelikokemusta. Uusiin alueisiin vievät ovet pysyvät tiukasti kiinni niin kauan, kunnes pelaaja on tanssinut tekijöiden määräämässä tahdissa ennaltaskriptatut juonikuviot loppuun.
Vihollisten tekoäly toimii sekin täysin skriptien varassa. Hetkittäin roistojen käytös on näennäisen älykästä, mutta käytännössä niillä ei ole lainkaan tilannetajua. Pylväiden ja nurkkien takana seisomalla vihulaiset on helppo teloittaa vailla pienintäkään pelkoa vastaiskusta.
Mikä tekoälystä puuttuu paikataan vastaavasti roistojen satumaisen nopeana reaktioaikana ja pelaajan heikkona kestävyytenä. Onneksi peli lataa pikatallennuksen kirjaimellisesti sekunnissa, toimintoa kun joutuu käyttämään tavattoman usein.
Onpa vielä todettava, että ensikokemalta tolkuttoman hienolta näyttävät hidastukset menettävät ajan myötä pahasti hohtoaan. Viimeisissä kentissä samanlaisena toistuva hidastettu syöksähtely alkaa tuntua jo niin kuluneelta, ettei sitä enää viitsi käyttääkään vaikka se pelaamista selkeästi helpottaisikin.
Kyllästymistä korostaa osaltaan, että peli on alusta loppuun silkkaa räiskintää. Puzzleja on niin harvassa, että vastaan tullessaan ne alkavat tuntuvat suorastaan päälleliimatuilta.
Onnen päivien Fonzie
Omaksi onnekseen Max Paynen isän poika on kuitenkin niin sikasiistin viilee, ettei peliä käy suuremmin moittiminen. Hidastettu luotibaletti on paikoin niin hienon näköistä, että se voisi valehtelematta olla suoraan John Woon elokuvista tai Matrixista. Hurja pako palavasta ravintolasta jäänee toimintapelien aikakirjoihin yhtenä henkeäsalpaavimmista kohtauksista. Toimintaa rytmittävät upeat pelienginellä luodut välianimaatiot vain lisäävät Max Paynen elokuvamaisuutta.
Aitoon film noir -henkeen kirjoitetut sarjakuvat nostavat pelin tunnelman kattoon. Eihän se Maxin 50-luvun dekkarityyliin kirjoitettu monologi luonnolliselta puheelta kuulosta, mutta on se vaan hienoa vaihtelua tietokonepelien tyypillisen pökkelömäisiin, ohjelmoijan kaverin kirjoittamiin dialogeihin verrattuna. Aina silloin tällöin peli ikään kuin iskee silmää pelaajalle viittaamalla elokuviin ja kerran jopa vihjaten, että Max Payne onkin pelkkä tietokonepelin sankari.
Max Paynella on puutteensa, mutta hyvät asiat painavat vaakakupissa paljon enemmän. Jo pelkästään se, että Max on tyyliltään ja aihepiiriltään niin täysin erilainen mihinkään aiempaan räiskintäpeliin verrattuna, tekee pelistä nautittavan.
Moninpelin puutteen voi tietysti nähdä ongelmaksi, mutta selvää on, etteivät Maxin tavaramerkinomaiset hidastukset voisi mitenkään monen pelaajan yhteenotoissa toimia. Maxin mukana tulevilla työkaluilla joka tapauksessa syntynee toinen toistaan hienompia yksinpelimodeja, jotka takuuvarmasti pidentävät pelin ikää sen 1015 tuntia kestävän läpipeluun tuolle puolen.
Max Payne lunastaa leijonanosan lupauksistaan, vaikkei sitten ihan kaikkia. Heikko tekoäly on kuitenkin monen muunkin räiskintäpelin ristinä, joten väärin siitä olisi Max Payneä liiemmin sakottaa.
Tuomas Honkala
91 pistettä + Pelit suosittelee
|
Luotien aika Minuun juoni ei kolahtanut. Onhan se paremmin kirjoitettu kuin peleissä yleensä, mutta välillä lakoninen dialogi tuntuu jopa ylikirjoitetulta. Ehkei katkera katujen kasvatti ihan mahdottomiin korulauseisiin sentään taipuisi? Juonen sijaan keskityin ampumaan ja paljon. Suurin porkkana on saada uusi mutka käteen ja kokeilla, miten viileästi sillä lähetetään pahikset manalaan. Onneksi tallennus ja lataus toimivat niin rasvatusti, sillä usein tulee tykitettyä sama kohta läpi lukemattomia kertoja vain nähdäkseen, miten monella tavalla huoneen saa putsattua tyhjäksi. Toistaiseksi ei ole ollut mikään kiire eteenpäin. Jäin kaipaamaan kahta asiaa: Koska pelissä ammuskelu on niin tärkeä asia, olisin toivonut vähän hienompia osumien vaikutuksia. Mallia olisi voinut ottaa vaikka Soldier of Fortunen tarkoista osumakohdista ja liioitelluista kuolinanimaatioista. Nyt osumat näyttävät ja tuntuvat hieman tasapaksuilta. Onneksi suolenpätkillä mässääminen on jätetty väliin. Ei sellainen Maxin viileään tyylikkyyteen sopisi lainkaan. Sen sijaan valolla leikkiminen ja kunnon pitkinä lankeavat varjot olisivat sopineet mainiosti. Nyt kentät ovat vähän liiankin synkkiä ja pimeitä. Hieman tyylikkyys kärsii vähän liiasta tekijöiden kavereiden käyttämisestä pelin hahmoina. Jotkut niistä eivät kertakaikkiaan vaan ole järin uskottavia. Pieniä tyyliseikkoja lukuun ottamatta Max on lähes täydellinen kesäpeli. Se ei ole järin pitkä, mutta sitäkin tiiviimpi ja onnistuneen elokuvamainen kokemus. Kaj Laaksonen 90 |
| A Better Tomorrow of Max, The Hard-Boiled Killer
No onpa Remedy tehnyt huonoa koodia. Aina kun ruudulla on vähän enemmän vihollisia, peli hidastuu ihan älyttömästi. Maxin jälkeen 3D-räiskintöjä ei enää tule katsottua samalla silmällä. Kun hyppää huoneeseen hidastus päällä ja kerrankin onnistuu tiputtamaan kolme konnaa kolmella luodilla, se kuulkaa tuntuu selkäytimessä. Toki hidastuksista lähtee paras hohto kohti loppupeliä, mutta silloinkin säilyy tunne, että ei bullet time ole kikkailu, vaan 3D-räiskinnälle yhtä olennainen kuin hiirituki. Toivottavasti bullet timesta ei kuitenkaan tule se seuraava lens flare. Pelinä Max oli melko täydelleen sellainen kun kuvittelin, vaikka olinkin Pelit-lehden ainoa henkilö, joka ei ollut sitä etukäteen nähnyt. Suoraviivainen, hel-ve-tin komea puhdas räiskintäpeli ja niin kirkkaasti hiottu, että sen koodin pinnasta näkee oman heijastuksensa. Jolla on yksi silmä kiinni ja toinen suupieli ylhäällä. Yhtä juttua jäin kovasti kaipaamaan: koska Maxissa pääasia on tappaa ja tappaa tyylikkäästi, Soldier of Fortunen tyyliset osumapisteet ja niistä seuraavat kuolinanimaatiot olisivat olleet poikaa. Plussaa nerokkaista TV-sarjoista ja tuntemattoman kääntäjän termistä "Graphic Novel-teos", jonka löytää "Game Manual" -teoksesta. Noin 10 tuntia peliaikaa per kierros ei varmasti miellytä kaikkia, mutta ainakin meno on maximaalista eikä vipujen ja avainkorttien hakemista sokkelosta. Nnirvi 90 |
91
