www.medalofhonor.com
Medal of Honorin yksinpelissä kunnioitetaan Afganistanin sodassa taistelleita, moninpelissä Counter-Striken veteraaneja.
Medal of Honor -pelisarjaa pidetään nykyään pelkkänä vitsinä, mutta aina ei ollut niin. Vielä kymmenen vuotta sitten se merkitsi sotapeleille vähintään yhtä paljon kuin Pelastakaa sotamies Ryan sotaelokuville. Käsikirjoitettuna spektaakkelina etenevä Normandian maihinnousu Medal of Honor: Allied Assaultissa (2002) määritteli toimintapelien tyylin koko vuosikymmeneksi eteenpäin. Sarjan tähtihetkeä seurasi liuta keskinkertaisia jatko-osia. Medal of Honorin maine olisi kestänyt yhden rimanalituksen, muttei sentään yhdeksää peräjälkeistä pettymystä.
Amerikkalaisten yritteliäisyyttä on pakko ihailla. Kun tähtihetkensä tuhlannut pelisarja roikkuu köysissä, niin mitä he tekevät? Painavat vertauskuvallista reset-kytkintä ja väittävät lopputulosta Medal of Honorin henkiinherätykseksi.
Samat amerikkalaiset tietysti sanovat, että kun sialle laittaa huulipunaa, se on silti sika. Vuoden 2010 Medal of Honorin kohdalla voidaan kuitenkin puhua hyvin hemaisevasta siasta!
Bradley, talebanien kauhu
Tämän päivän Medal of Honor kuvaa tämän päivän sotaa Afganistanissa. Kuten edellisen numeromme ensiesittelyssä kerroimme, vuoristolaaksojen sissisodankäynnissä on kaikki ainekset kutkuttavaan yksinpelikampanjaan.
Aihepiiri on mielenkiintoinen myös moninpelin näkökulmasta, sillä Medal of Honor ei yritä silotella amerikkalaisten erikoisjoukkojen ja talebanin uskonsoturien dramaattista epäsuhtaa. Jenkeillä on tankkeja ja huipputeknologiaa, maakuntien miehillä Kalashnikovit ja RPG-7.
Talebanit ovat moninpelin altavastaajia, mutta se ei tarkoita, että heidän pitäisi automaattisesti hävitä. Joukkojen epäsymmetrisyys hyödynnetään viimeisen päälle Combat Mission -pelimoodissa, jossa amerikkalaiset yrittävät jyrätä talebanit puolustusasemistaan. Klassinen puolustajan etu (ja kiinteät puolustuslaitteet) tasoittavat kummasti puntteja, vaikka amerikkalaispuolella olisikin Bradley-miehistönkuljetusvaunu tukenaan.
24 pelaajalla pelattavat Combat Mission -kentät ovat talebanien kannalta viivytystaistelua. Paineet ovat amerikkalaisilla, joiden on saatava viisi kohdetta haltuunsa ennen tikettien eli täydennysjoukkojen hupenemista. Puolentoista tunnin testisession aikana sain huomata, että amerikkalaisten rynnistys saattoi pahimmillaan kilpistyä jo ensimmäiseen talibanien tiesulkuun.
Ainakin Kandahar-kentässä yksinäinen Bradley-vaunu tuntui olevan paljon vartija. Jos vaunu ja sen 25 millimetrin autokanuuna saatiin hyviin tuliasemiin, amerikkalaisten tie oli käytännössä selvä. Sen sijaan jos panssarihirviö saa heti kättelyssä siipeensä, uutta vaunua on turha odottaa avuksi.
Kun kaikki muu pettää, pelaajat voivat turvautua tukitoimenpiteisiin. Ne ovat käytännössä palkintoja hyvistä pelisuorituksista, vähäisimmillään pieniä tykistökeskityksiä tai tiedustelulennokin ohilentoja, kovimmillaan rajan takaa tilattu Scud-ohjusisku. Kuolema taivaalta ei tietenkään ole mikään uusi juttu nettiräiskinnöissä, joten Medal of Honor on kehittänyt hyökkäyshenkisten tukitoimenpiteiden rinnalle myös valikoiman puolustuksellisia toimenpiteitä. Puolustustoimilla voi hetkellisesti parantaa vaikka joukkuetovereiden kestävyyttä – vähän kuin World of WarCraftissa.
Kauntteria kehiin
Medal of Honoria tuotetaan kahdella rintamalla. Yksinpeliä tekee Electronic Artsin Los Angelesin osasto ja moninpeliä Battlefield-peleistään tunnettu ruotsalainen Digital Illusions CE. Tiimien yhteistyö on ilmeisen löyhää, sillä DICE ei halua edes käyttää samaa pelimoottoria kuin amerikkalainen yksinpelitiimi. Liekö taustalla ruotsalainen ammattiylpeys, mutta DICE:lle kelpaa vain omatekoinen Frostbite Engine.
Ruotsalaistiimin kannalta Medal of Honor on kaivattu irtiotto Battlefield-pelien kaavoista. Kuten moninpelin tuottaja Patrick Liu sanoo, DICE on tehnyt nettipelejä jo kauan, mutta ne ovat aina olleet samaa Battlefieldia. Medal of Honorin moninpelissä Liu ja kumppanit saavat kerrankin vapauden olla luovia ja kokeilla jotain uutta.
Taiteellisen vapautensa turvin DICE:n suunnittelijat päättivät tarkastella nettiräiskintäpelien nykytilaa kriittisellä silmällä. Patrick Liun mukaan nykymoninpelit kärsivät pahasta feature-ähkystä. ”Mitä enemmän featureita, sitä epätasapainoisempi moninpeli”, yleistää Liu.
Medal of Honorin moninpeliin haettiin innoitusta pelitasapainoa korostaneista vanhan koulukunnan nettiräiskintäpeleistä, kuten Counter-Strikesta. Patrick Liu visioi Medal of Honorista samanlaista kaikesta turhasta riisuttua taitopeliä.
Taitopelaaminen ei kuitenkaan ole suunnittelutyön ainoa ohjenuora, sillä Medal of Honorissa painotetaan myös sodankäynnin autenttisuutta. Se näkyy muun muassa ajoneuvojen vähyytenä. Amerikkalaiset voivat saada vuoristoon yhden vaunun hyökkäyksensä tueksi, mutta taleban-kapinallisten on pärjättävä ilman. ”Pelitasapaino syntyy siitä, että lisäämme talebanien kenttäpuoliskolle konekivääripesäkkeitä ja muuta kiinteää aseistusta”, kertoo Liu.
Afganistanin heimosotureilta puuttuu huipputekniikka, mutta eivät he sentään mihinkään keppeihin ja kiviin joudu turvautumaan. Liu vakuuttaa, että talebaneilla on paljon erilaisia aseita ja varusteita. ”Ne vain ovat hieman primitiivisempiä kuin amerikkalaisilla”, hän sanoo.
Kaikkia sodankäynnin työkaluja ei saa kerralla käyttöönsä. Modern Warfare- ja Battlefield Bad Company -peleistä tuttu kokemuspistesysteemi on mukana Medal of Honorissakin. Vakiotasoa paremmat aseet, tähtäimet ja muut tilpehöörit saa käyttöönsä vain moninpeliä hakkaamalla.
Kokeneet konkarit erottuvat uusista uunoista muutenkin kuin sotilasarvon perusteella, sillä jossain vaiheessa matkaa kaikilla pelaajilla on mahdollisuus erikoistua karskiksi valiosotilaaksi. Valiosotilailla on rehvakkaat parrat, rähjäinen habitus ja pelin paras aseistus. Jos amerikkalaisten valiosotilaat ovat mystisiä ylimmän portaan operaattoreita, ketkä sitten edustavat taleban-puolen eliittiä? Sitä Patrick Liu ei kerro.
Liian tarkka osumalaatikko
Taktisen Combat Mission -pelimoodin vastapainona Medal of Honoria voi pelata myös perinteisenä tiimiräiskintänä. Ahtaassa kaupunkikentässä amerikkalaiset ja talebanit aloittavat melkein toistensa takapihoilta, joten taktikointiin ei jää aikaa.
Lähitaistelussa huomaa heti, että viholliset kestävät kohtuuttomasti vahinkoa. Se harmittaa erityisesti sniputellessa, kun ensimmäinen osuma ei riitäkään kohteen kaatamiseen. Kun huomautan asiasta tuottaja Patrick Liulle, hän puolustautuu vetoamalla pelin keskeneräisyyteen. ”Asetasapainoa säädetään vielä, nykyisellään pelaajat ovat vähän liian kestäviä.”
Liu väittää, että vihollisten kestävyys on osittain näennäistä. ”Pelihahmojen osumatarkistus on paljon tarkempaa kuin Bad Company 2:ssa, joten osuminen on senkin takia vaikeampaa. Uskon, että erityisesti PC-pelaajat arvostavat tällaista pelitaitovaatimuksia kohottavaa piirrettä.”
DICE muistaa PC-pelaajia muutenkin, sillä Medal of Honor soveltuu liigapelaamiseen paljon paremmin kuin Bad Company 2. Dedikoitujen servereiden ylläpito-ominaisuudet ovat entistä monipuolisempia, mahdollistaen muun muassa lämmittelyrundit ja pelaajien sijoittelun oikeisiin joukkueisiin. Koska DICE ei ole kuuro palautteelle, mukana on myös viimein kunnollinen yleisömoodi.
Moninpelin veivaaminen sulatti tehokkaasti kaiken kyynisyyteni Medal of Honorin uudelleenlämmittelyä kohtaan. Moninpelinä se tuntuisi majailevan mukavasti jossakin Bad Company 2:n ja Modern Warfare 2:n välimaastossa. Kyllä tästä vielä kunnollinen tulee!
Peliteollisuudella on paha tapa unohtaa historiansa, vaikka aikajana ei ole vielä edes erityisen pitkä. Viimeistään konesukupolven vaihtuessa yleinen muisti ikään kuin nollataan ja kaikki alkaa taas alusta. Digitaalinen pelimyynti onneksi korjasi koko alaa vaivanneen perusvirheen kertaheitolla, sillä vuosia vanhoja hittejä julkaistaan niin PC:lle, Xbox 360:lle, Wiille kuin PS3:lle, osa peleistä jopa modernisti ehostettuina.
E3-pohjaisen tulevaisuuden kuikuilun vastapainoksi käänsimme katseet taaksepäin ja kokosimme lehden loppuun tuhdin retroliitteen, jossa wanhat pelit pannaan toimimaan nykykoneilla ja jopa arvostellaan. Kyynelten sumentama muistelu ei ole edes pois ajankohtaisuudesta, koska mennyt antaa nykyisyydelle pohjaa.
Deus Ex ja Starcraft ovat vuosia asemansa säilyttäneitä klassikoita, jotka ovat saamassa viimein jatkoa. Rinnalla kulkevaksi teemaksi valittiin roolipelit, koska ne ovat lajityyppinä ajankohtaisempia kuin koskaan.
Liki kaikki uutuudet ammentavat suoraan roolipelien pelimekaniikasta, sillä palkitseva kokemuspistekeräys nousee koukuksi melkein jokaisessa lajityypissä. Elokuun numeron Crackdownin hiekkalaatikkomaailmassa kykykehitys on suoraan roolipeleistä napattu, Red Dead Redemptionissa aasi vaihtuu expalla raudikkoon, Blurissa pinnat avaavat aseita ja pelimuotoja ja UFC:n lasileuka muuttuu teräksiseksi ottelukokemuksella.
Arvostelut ovat alkuperäisiä, jotta jutuille muodostuisi kaksi historiallista kerrosta. Pelien lisäksi myös teksteissä näkyy ajankulu, jos ei nyt suoranaisena kehityksenä, niin ainakin painotusten ja tyylin muuttumisena. Jälkiviisastelukin käy viihteestä, sillä aikalaiset ovat yllättävän sokeita klassikoille. Koskaan ei tiedä tuleeko joskus ykkösosan marginalisoiva jatko-osa, kuten kävi Jagged Alliancelle, tai jääkö peli alansa viimeiseksi suurteokseksi kuten IL-2.
Aika myös poistaa suomut silmiltä, sillä kymmenen vuotta sitten näemmä pidin Tormentista enemmän kuin Baldur 2:sta. Ilmeisesti Baldur oli makuuni liian suosittu. Nykyään pelaan Balduria liki joka hiihtolomalla enkä edes muista koska olen viimeksi koskenut Tormentiin. Tosin modattuna se näyttää enemmän kuin kokeilemisen arvoiselta.
Jos muutkin kuin toimitus pitävät retroliitettä toimivana ideana, paketti saa jatkoa. Seuraavaksi suuntana voisivat olla Wiin virtuaalikonsoli tai PlayStation Networkin PSone-klassikot.
Jos näillä visioilla ei päätoimittaja ala palata duuniin, yllätyn.
