Medal of Honor: Allied Assault – Kunnian kentät

Joissain lehdissä käytettiin kahden vuoden ylisanakiintiö Return to Castle Wolfensteinin yksinpelin ylistämiseen. Mistä nyt superlatiivit, kun Medal of Honor näyttää tylsänpullealle zombijahdille, kuinka toinen maailmansota oikeasti käännetään räiskintäpeliksi?

Toinen maailmansota on aihe ja Medal of Honor tarkoittaa pelkkää bisnestä. Medal of Honor -sarja on PSonen ammuskelupelien parhaimistoa. Allied Assault ottaa sarjasta kaikki hyvät, uudet ideat, mutta puolivillaisen käännöksen asemasta se on puhdasverinen PC-peli. Konepellin alla syksyttää Quake III -pohjainen pelimoottori.

Medal of Honor: Allied Assault käynnistyy räväkästi kaapatun saksalais-Opelin kuormalavalta. Amerikkalainen Ranger-joukkue on lähetetty valmistelemaan maihinnousua Arzewin rannikkokaupungissa Algeriassa ja vapauttamaan vangiksi jäänyt brittivakooja.

Tapahtumat valuvat normaalia tietä päin persettä, kun väärennetyt paperit ja huonot selitykset eivät kelpaakaan saksalaisten tarkastuspisteellä. Huomaamaton soluttautuminen kaupungin porteista sisään on historiaa, kun Rangerit purkautuvat lavalta maantielle pyssyt paukkuen. Ennen kuin saksalaiset tajuavat kunnolla mitä on edes tapahtunut, amerikkalaissotilaat pyyhältävät jo Arzewin sokkeloisilla kujilla.

Medal of Honorin alku on ensikertaa koettuna puhdasta dynamiittia. Joukkuetovereiden jakaessa sarjaa ja juostessa pelaajan rinnalla saksalaisasemia päin ruudun toisella puolella ollaan melkein kuin pelkääjän paikalla, vaikka taisteluun osallistutaankin.

Ei kannata kuitenkaan erehtyä luulemaan Medal of Honoria miksikään toisen maailmansodan Operation Flashpointiksi. Vaikka joukkuetovereita on mukana myös pidemmällä pelissä, aivan yhtä paljon soditaan yksinäisenä sutena. Onpa mukana viekkautta vaativia soluttautumistehtäviä, kuten jännittävä sabotaasi-isku saksalaisten sukellusvenesiiloon.

Maailmansodan alkuvuodet hypitään varsin ripeää tahtia ylitse. Algeriasta siirrytään Norjan kautta suoraan vuoteen 1944, erääseen pilviseen kesäkuun päivään Normandian rannikolla.

Maihinnousu Omaha Beachin C-lohkolle on tajunnan räjäyttävä kokemus ja Medal of Honorin ehdoton kohokohta. Mitä siitä, että tapahtumat kulkevat perin pohjin ennaltakäsikirjoitetusti, tämä on lähintä mitä tietokonepelit ovat päässeet, jos eivät oikeaa sotaa, niin ainakin Pelastakaa Sotamies Ryanin alun ravisuttavaa 22-minuuttista.

Maihinnousun kaaos, saksalaisten murhaavan tykistö- ja konekivääritulen amerikkalaissotilaisiin lyömä paniikki tavoitetaan ennennäkemättömällä tavalla. Kun bunkkereita suojaavat miina- ja piikkilankaesteet saadaan räjäytettyä putkiraivaimilla auki, viimeinen juoksuetappi kohti vihollisasemia pistää oikeasti adrenaliinin virtaamaan.

Normandian läpimurron jälkeen peli etenee loogisesti ranskalaisen maaseudun kautta yhä lähemmäs ja lähemmäs Saksaa ja lopullista voittoa.

Verirahat

Vaikka pohjimmiltaan silkka näennäisrealismilla kuorrutettu ampumapeli onkin, Medal of Honor henkii väärentämätöntä todentuntua. Ympäristöt näyttävät ja tuntuvat uskottavilta, eivätkä lainkaan tietokonepelimäisen siloitelluilta. Sodan repimän Euroopan ilme on likainen ja lohduton.

Medal of Honor ei sorru toistamaan samoja raunioita kentästä toiseen, vaan ilahduttaa vaihtelevuudellaan ja monipuolisilla tehtävillään. Maaseutua, metsää, kylänraittia, kaikkea löytyy. Kaiken ammuskelun lomassa pelaajaa vielä hemmotellaan erilaisilla erikoisjaksoilla, joissa muun muassa toimitaan tykistön tulenjohtajana ja komennetaan kaapattua Königstigeriä.

Upeasti tavoitetussa maailmansodan ilmapiirissä on yksi ikävä särö: Medal of Honor on siistitty täysin kaikesta väkivallasta. Osumat näkyvät pelkkinä tomun pöllähdyksinä vastustajien univormuissa. Kun tietokoneistetun Normandian rantahiekat eivät värjäydykään sankarien verestä, lopputulos jää pakosta kliiniseksi. Suolistettua sotilasta paikkaava lääkintämies ei oikein vakuuta, kun pelillä ei ole antaa vammojen vakuudeksi muuta vinkkiä kuin potilaan surkea vaikerrus. Medal of Honorin kotisivuilla veren puuttumista perustellaan natsien paksuilla asetakeilla (!), joiden läpi veri mukamas ei roisku.

On aika selvää, että verettömyyteen päätyminen on silkkaa laskelmointia ja voittojen maksimointia Electronic Artsilta. Graafista väkivaltaa karsimalla Medal of Honorin ikäraja saatiin putoamaan alakouluikäisille sopivaksi.

Luuta ja pari muuta

Niin ikävää kuin tällainen ikärajapolitikointi onkin, tunnelma ei latistu, kiitos Medal of Honorin muiden ansioiden. Mikä halvoissa mässäilyefekteissä menetetään saadaan takaisin todella onnistuneella hahmoanimaatiolla. Kuvaruudulla taistelevista sotamiesryaneista ja -raumanneista on loihdittu suorastaan inhimillisiä veijareita.

Ne säpsähtävät kulman takaa yllättäen ilmestyvää pelaajaa, eivät tosipaikan tullen saa hermostuksissaan viritettyä aseitaan, erehtyvät tervehtimään toverinaan pimeässä hiipparoivaa sabotööriä ja niin edespäin. Haavoittuneiden parkaisut ovat välillä kaikkea muuta kuin karskin sotilaallisia. Kuolemaa tekevien säälittävästä konttailusta, ryömimisestä ja hapuilevasta jaloilleen yrittämisestä on arvokkuus kaukana, mutta inhimillisyys sen sijaan ei.

Medal of Honorin aseet ovat pikkutarkkoja jäljitelmiä toisen maailmansodan työkaluista. Aseissa on kohdallaan niin ulkonäkö kuin ulosanti - tehoa ja ääntä ei ole yhtään liian vähän. Työkaluista tärkeimmät ovat itselataava M1 Garand -karbiini, Thompson-konepistooli, Browning-pikakivääri (BAR) sekä pulttilukollinen Springfield '03 -kiikarikivääri.

Patruunakammoilla ladattava Garand oli oman aikansa M16, toimintavarma ja tehokas työkalu, joka ei pettänyt pahassakaan paikassa. Niitä tuotettiin sodan loppuun mennessä yli neljä miljoonaa kappaletta. Muuten pätevässä aseessa on yksi pieni bugi: sen kahdeksan laukauksen patruunakampaa on lähes mahdoton vaihtaa ampumatta asetta ensin tyhjäksi. Niinpä ammuksia haaskaantuu ja paljon, sillä kukapa nyt kaksi paukkua piipussa haluaisi vihollisen kimppuun rynnätä.

"Juoksuhautojen lakaisijaksi" suunniteltua Thompson-konepistoolia massatuotettiin satojatuhansia kappaleita liittoutuneiden joukoille. Muiden aikansa konepistoolien tapaan se kärsi lukuisista lapsentaudeista, päällimmäisinä niistä epätarkkuus ja läpäisykyvyn puute vähänkään pidemmillä etäisyyksillä. Ikään kuin kaupan päällisiksi Thompson painoi nykymittapuun mukaan hulppeat viisi kiloa.

BAR eli Browning-pikakivääri ei sekään ollut sieltä pienimmästä päästä, mutta ainakin se tarjosi painonsa ja kömpelyytensä vastineeksi kantamaa ja läpäisyvoimaa. Aseen rekyylissä on pitelemistä, eikä sarjatulella saa käytännössä muuta kuin pidettyä vihollisen päät matalana.

Springfield-kivääri oli vuodesta 1903 vuoteen 1936 Yhdysvaltain armeijan yleisin jalkaväkiase. Pulttilukollisuutensa ansiosta se oli erittäin tarkka, mutta samasta syystä hidastoiminen ase. Garand ja Browning korvasivat Springfieldin lähes tyystin Normandian maihinnousuun mennessä. Sopivan kiikarin kera Springfield kelpasi kuitenkin tarkkampujille.

Muitakin aseita löytyy, kuten panssarien pysäyttämiseen tarkoitettu Bazooka ja lähitaistelussa ylittämätön Colt .45 -pistooli, unohtamatta tietenkään saksalaisten omia paukkurautoja joka pojan MP40-konepistoolista maailman ensimmäiseen moderniin rynnäkkökivääriin Sturmgewehr 44:ään.

Tunne rajasi

Medal of Honor: Allied Assault tasapainottelee poikkeuksellisen onnistuneesti realismin ja toiminnan väliin jäävällä ei-kenenkään maalla. Siinä on riittämiin niin historiallista tarkkuutta kuin hyvään 3D-räiskintään vaadittavaa vauhtia ja toimintaa. Toisin kuin viheliäisen B-elokuvamaisesta Wolfensteinista, Medal of Honorista paistaa läpi suoranainen kunnioitus vakavaa aihepiiriään kohtaan.

Jos huonoja puolia ihan etsimällä etsii, nillittää voisi veren puuttumisesta, liian orjallisesti valmiiksi käsikirjoitettuja polkujaan kipittävistä joukkuetovereista, varsin tiukkaan rajatuista ulkoilmatiloista tai siitä, että pelaaja ei osaa ryömiä. Tällaiset asiat ovat kuitenkin sivuseikkoja Medal of Honorin yleisen nautittavuuden ja vetovoiman rinnalla.

Medal of Honorissa on tehty niin monta asiaa oikein, ettei siitä voi olla pitämättä. Se on 3D-räiskinnän ehdotonta aatelia.

93 + Pelit suosittelee

Moninpeli

Wolfensteinin varjossa

TCP/IP, 2-32 pelaajaa

Medal of Honorin moninpelissä ei ole muuta vikaa, kuin että se ei yllä Return to Castle Wolfensteinin erinomaisen nettisodan tasolle. Siitä puuttuvat Wolfensteinin hienoudet, kuten hahmoluokat ja uudelleensyntymisen korvaava täydennysmiesjärjestelmä.

Toisaalta Medal of Honorin moninpeli tuntuu huomattavasti quakemaisen vauhdikasta kilpailijaansa realistisemmalta, aseita, kenttiä ja pelihahmojen kuolevaisuutta myöten. Avomaastossa ei niin vain juosta vihollistulta pakoon. Tyhmä eteneminen palkitaan nopealla kuolemalla toisin kuin Wolfensteinissa, jossa pelkällä etevyydellä voi venkoilla pakoon aika uskomattomistakin tilanteista.

Moninpelimuotoja Kunniamitalista löytyy neljä, niistä kolme deathmatchia ja neljäs, kiinnostavin, tehtäväpohjaista mättöä. Jälkimmäisessä on kenttiä vain neljä, mutta ne ovat sitäkin parempia. Eritoten saksalaisten it-patterin kätkevä ranskalaiskylä ja yksinpelissäkin nähty massiivinen Normandian maihinnousu ovat todella hienoja.

Unohtakaa GameSpy, Medal of Honorin (kuten monen muunkin nettiräiskinnän) serverit löytyvät kätevimmin kotimaisella All Seeing Eyella (löytyy Pelit.fi:stä).

Mitali ennen muita

Kongressin kunniamitali ei ole mikä tahansa tinanappi. Se on korkein Yhdysvaltain kansalaisille myönnettävä ansiomerkki, joka myönnetään vain poikkeuksellisista, jopa oman hengen uhraamisen vaativista uroteoista. Kunniamitali on Yhdysvalloissa todellinen instituutio ja sen ansainneita harvoja ja valittuja kunnioitetaan ja muistetaan suurina kansallissankareina.

Kunniamitali juontaa juurensa Yhdysvaltain sisällissodan alkuun, vuoteen 1862. Mitalia jaettiin aluksi vain laivaston keskuudessa, mutta pian käytäntö levisi myös maavoimien ja 1900-luvulla ilmavoimien puolelle.

Tähän päivään mennessä kunniamitaleja on jaettu 3456 kappaletta yhteensä 3437 ihmisille. Suurin osa mitalin saaneista on sotilaita, mutta joukossa on myös muutama siviili kuten historian ainoa naiskunniamitalisti, sisällissodan aikaan elänyt kenttälääkäri Mary Edwards Walker.

Ajan myötä kunniamitalin myöntämisperusteet ovat tiukentuneet, samalla kun sen arvostus on noussut. Siinä missä Amerikan sisällissodassa ja sitä seuranneissa intiaanisodissa jaettiin yhteensä liki 2000 kunniamitalia, toisessa maailmansodassa niitä myönnettiin enää 463 kappaletta ja Vietnamin sodassa 243 kappaletta. Sekä toisen maailmansodan että Vietnamin sodan kunniamitaleista yli puolet myönnettiin oman henkensä uhranneille sankareille, kun taas 1800-luvun parista tuhannesta mitaleista postyymeja oli vain viitisenkymmentä.

Viimeiset kunniamitalit jaettiin kahdelle Somaliassa vuonna 1993 taistelleelle tarkkampujalle - postyymejä molemmat. Tosin niiden jälkeenkin on myönnetty jälkijättöisesti mitaleja toisen maailmansodassa palvelleille afro- ja aasianamerikkalaisille sotilaille, joiden epäiltiin alunperin menettäneen ansaitsemansa kunnian asevoimia vaivanneen rasismin takia.

Erään kunniamitalin tarina

Horner, Freeman V, Yhdysvaltain armeijan ylikersantti, 119. jalkaväkirykmentin K-komppania, 30. jalkaväkidivisioona. Saksassa 16. marraskuuta 1944.

Ylikersantti Horner ja tämän komppania etenivät kohti saksalaistan Wurselenin kylää, kun kaksi konekivääriä avasi tulen kylää reunustaneesta talosta sitoen amerikkalaishyökkääjät avomaastoon sadan metrin päähän kohteestaan. Vihollisen tulenjohtajat ryhtyivät ohjaamaan tykistötulta Hornerin miesten suojattomiin asemiin, aiheuttaen raskaita tappioita.

Tajuten että konekiväärit oli tuhottava, jotta komppania saattoi jatkaa etenemistään, konepistoolilla aseistautunut ylikersantti Horner lähti päättäväisesti juoksemaan vihollistulta päin, piittamatta raskaasta ammustarviketaakastaan. Hornerin päästyä vihollistulen katveeseen hiljaa pysynyt kolmas konekivääri avasi toisesta rakennuksesta tulen kohti. Kylmän rauhallisesti Horner kääntyi ympäri - vain vaivoin välttäen vihollisluodit - ja surmasi uuden pesäkkeen konekiväärimiehet yhdellä tuhoisalla konepistoolin sarjalla.

Tämän jälkeen Horner kääntyi hyökkäämään kohti kahta jäljelle jäänyttä kk-asemaa, juosten koko viidenkymmenen metrin matkan vihollistulta vältellen.

Kykenemättömyys osua urheaan sotilaaseen masensi vihollisen täysin ja nämä hylkäsivät konekiväärinsä paeten hallussaan pitämänsä rakennuksen kellariin. Kersantti Horner syöksyi sisään rakennukseen, heitti kaksi käsikranaattia kellarin portaita alas ja käski saksalaisia antautumaan. Neljä sotilasta laski aseensa.

Erikoislaatuisen urheutensa ansiosta Horner tuhosi kolme konekivääripesäkettä, surmasi tai vangitsi seitsemän vihollissotilasta ja avasi tien komppaniansa onnistuneelle hyökkäykselle Wurseleniin.

Kongressin kunniamitalin uroteostaan saanut Horner (79) on yhä elossa ja asuu Georgiassa Yhdysvalloissa.

93