Medal of Honor Heroes 2 (Wii) – Ei kiitos 1939–1945

Tämän täytyy olla peliarvostelijan päivä murmelina: Olen taas Normandiassa. Olen taas Normandiassa. Olen taas Normandiassa.

Hei sinä yksinäinen Wii-mies! Jos etsit hauskaa yksinpeliräiskintää – jatka etsintää! Tämä ei ole kaipaamasi peli, ei lähellekään. Wiille odotettu nettipeli sen sijaan toimii, mutta päästetään yksinpeli ensin päiviltään.

Sodassa, konsolisodassa ja pelialan pörssiyhtiössä ei kannata ottaa turhia riskejä. Joskus harkittu riskinotto kannattaa, mutta jokaista riskipeliä kohti tarvitaan monta riskien minimoijaa. Arvatkaapa kumpi Medal of Honor -sarjan 14. osa on. Wiillä on nähty jo kökköjä Xbox 360 -käännöksiä ja innottomia PS2-porttauksia. Nyt sukelletaan kuitenkin syvemmälle: MOHH2 on Wiin ja PSP:n yhteisjulkaisu.

Vihollinen kaukosäätimeni osoittamassa suunnassa

Jouluna julkaistun jenkkiversion kerrottiin olevan ohjaukseltaan benchmark-tasoa, ja mein Gott, tetsaus tosiaan pysyy hyvin lapasessa. Wiimote on hyvä hiiren korvike ja toteutus toimii. Tuliasemasta toiseen kipittäminen ja silmien väliin ampuminen on hetken totuttelun jälkeen tarkkaa ja vaivatonta. Erityiskiitoksen ansaitsevat ohjauksen monipuoliset herkkyyssäädöt. Herkkyyttä nostamalla tähtääminen on nopeampaa, joskin aluksi vaikeampaa. Siihen totuttelu kuitenkin kannattaa.

Hyvällä ohjauksella ei pötkitä pitkälle, jos pelin sisältö on sitä itseään. Ja se on. MOHH2 on kuin ummehtunut tuulahdus vuosikymmenen vaihteesta. Putkijuoksulle on toki räätälöity sopiva taustatarina.

Olet sotilastiedustelujärjestö OSS:n jäsen. Toisin sanoen hoidat pienen joukon (lue: sinä yksin) kommandohommia nuhjuisissa pikkuympäristöissä ja usein sisätiloissa. Vastassa on siima pieniä vihollisjoukkoja. Surkuhupaisuuden huipentuma on kaupungin alainen viemäriverkosto, joka on hunneja pullollaan – tämä siis sotaräiskinnässä vuonna 2008!

Ja ne natsit. Primitiivien toiminnassa on kolme perusmoodia: irtaimiston takana huonosti suojautuminen, aukealla patsastelu ja tulilinjalle juokseminen. Jos on sattunut etenemään nopeammin kuin peli on olettanut, juoksevat rynnäköivät natsit kylmästi pelaajan ohi. Klassikon ainesta on myös kahden tekoälyn kohtaamisessa. Kun hunni ja jenkki ottavat mittaa kättelyetäisyydellä, kestää suorin vartaloin suoritettu keskinäinen laukaustenvaihto monta sekuntia.

Natsit kompensoivat tyhmyyttään taikavoimilla. Uutta Hitler Jugendia loihditaan välillä keskellä kirkasta päivänvaloa. Joskus käy niinkin, että hetki sitten tyhjennettyyn ja jo ohitettuun tuliasemaan ilmestyy uusi mies lasauttamaan laukauksen selkään. Kuolleet käyttävät samaa häivetekniikkaa. Ne katoavat ennen kuin ruumis kopsahtaa katuun.

Omat aseveljet ovat täysin hyödyttömiä ja niistä voi kirjaimellisesti kävellä läpi. Tappituntumalla taistelutoverit nimittäin muuttuvat näkymättömiksi.

Sattuiko häijysti?

Seppo Supersotilas on niin kova jätkä, ettei vedä munia turpeeseen, vaikka konekiväärituli koputtelee otsalohkoa. Kumarteluksi riittää korkea polviasento, eikä sekään ole vaivatonta, sillä manööveri vaatii sormen kurottamista ristiohjaimelle. Samasta vaikeasta osoitteesta löytyy aseen vaihto. Kranaatin valinta, tähtääminen ja heitto on toimenpiteenä kaikkea muuta kuin paras mahdollinen.

Sekä moten että nuntsan liiketunnistimille on keksitty runsaasti käyttöä. Osa toimii hyvin, kuten aseen lataaminen heilautusliikkeellä tai nurkan takaa kuikuilu nuntsaa kallistelemalla. Osa, kuten radion nupin kääntely, on sen sijaan turhanpäiväisiä, osa puhtaasti ärsyttäviä. Ehkä sisäinen lapseni on kuollut, mutta singolla ampuminen asettamalla Wiimote olkapäälle tuntuu vain typerältä. Myös tykin suuntaaminen pyörittämällä ohjainta villisti ilmassa on rasittavaa.

Wiin ohjain on erinomainen osoitin ja liiketunnistukselle on paikkansa, mutta pelintekijöiden olisi aika tajuta, että fiilistelyä tavoittelevat, mutta samalla ohjausta vaikeuttavat hötkynkötkyn-heiluttelut jakavat mielipiteitä. Miksei siis tarjota vaihtoehtoja, jotta sekä fiilispelaaja että suorituspelaaja pysyisivät tyytyväisinä?

Yksinpelissä on kahdeksan tehtävää. Läpipeluuseen menee vain  muutama tunti, mutta aika tuntuu pidemmältä. Läpipeluun jälkeen kentät voi pelata valopistoolimoodissa, jossa jalat vievät ja huoleksi jää räiskiminen ja kyykistely. Jos Zapperia haluaa käyttää, on tämä siihen paras hetki. Joka tapauksessa ampumarataräiskintä on erittäin tylsää.

Yksinpelin tuomio kokonaisuudessaan on, että kumpaakaan pelimuotoa ei tee mieli pelata, vaan juosten kustu yksinpeli pistää vihaksi.

Verta pakkiin verkossa

Onneksi moninpelirintamalla menee paremmin. Nettipelin ulkoiset puitteet ovat samat kuin yksinpelissä, mutta meno on aivan toista, kun ketjusta poistuu rujo ja aivoton putkijuoksu ja vastaan asettuu oikeita ihmisiä. Karu grafiikkakaan ei haittaa, vaan tärkeää on enää ruudunpäivityksen sujuvuus. Se pysyy tasaisen pehmeänä melkein aina.

MOHH2 on Wiin ensimmäinen nettiräiskintä ja siksi odotettu tapaus. Lopputulos ei ole yhtään hassumpi. Kun koko muuta peliä värittää se, että on menty sieltä, missä aita on matalin, on yllättävää, että nettikoodi on erinomaisen toimivaa. Pelaajien määrästäkään ei ole jouduttu tinkimään, vaan pelien maksimimiehitys on komeat 32.

Itse nettiräiskintä on peruskauraa. Pelimuotoja ei ole kuin deathmatch, tiimipeli ja lipunryöstö. Hahmovalinta vaikuttaa aloitusaseisiin. Taistelutantereet ovat yksinpelistä tuttuja eli toimivia, mutta eivät sen enempää. Karttoja on kuusi.

Vaikka moninpeli on täysin perinteistä, on nettiräiskintä Wiimotella piristävä kokemus. Onkin harmi, että peliyhteisön luonnille lätkäistään pelistä riippumaton iso rasite: Wiille ei saa kuulokemikrofonia, joten linjoilla on hiljaista. Wiimotella pystyy antamaan peruskäskyjä, mutta niistä ei ole jutustelun korvaajaksi.

75

Lisää aiheesta