Medal of Honor (PC, Xbox 360) (yksinpeli) – Qaidan tien kulkijat

Vie vuorille tää viesti, räjäytä se toiseen maailmaan. Vie vuorille tää viesti, jenkeille ei aleta.

Tämän hetken moderneinta sodankäyntiä on Activisionin ja Electronic Artsin tappelu sotafantasiapeleillä. Brändijohtaja Modern Warfare 2 on järjettömällä tarinalla ryyditetty sotafantasia, tasapaksua tappamista terästettynä hienoilla, muistettavilla erikoishetkillä tyyliin EMP-iskun jälkeinen Washington.

Ennen Suuren johtajan vallanvaihtoa, Black Opsia, EA iskee kiilaa. Medal of Honor -brändin relaunch-tuote on sotilasfantasiaa ylimääräisellä realismilla. Myös EA luopuu toisesta maailmansodasta, sillä Danger Closen tekemä yksinpeli sijoittuu Unrealilla realisoituun Afganistaniin ja seuraa kolmea nelihenkistä ryhmää. SEALit heittävät sabotaasi- ja tiedustelukeikkaa linjojen takana, Tier 1 -tiimi tekee täsmätyötä kiikarikiväärillä ja maalinosoittimilla. Rangerit, hu-aaa, tuovat jalkaväen näkökulmaa.

U R not Mr Bay

Medal of Honorin tarina ei ole baypojille suunnattu sotasatu, vaan pienimuotoinen kertomus kolmen tiimin teiden leikkaamisesta kahden päivän aikana. Tylsähkön Warfare-tyylisen aloitustehtävän jälkeen Medal of Honor alkaa löytää omaa ääntään. Se ääni on amerikkalaista sotilasta kunnioittava, mutta samalla niin naivistisen idealistinen. Yhdysvaltain sotilaat ovat rehtejä reiskoja ja taitavia sotilaita. Keskijohto ajattelee miestensä etua, ylin johto koostuu idiooteista, jotka kaukana turvassa heittävät meidän poikia turhaan tuleen.

Vastustajakööri (johon kuuluu koko setti Al-Qaidan taistelijoita talibaneista tšetšeenivapaaehtoisiin) ovat kunnon sotureita, jotka miehekkäästi räiskivät Kalashnikoveillaan kivien takaa. Sotafantasiaan ei arkinen rumuus istu, joten siviilit on sotatoimialueelta poistettu, paitsi yksi vuohipaimen, jolla silläkin oli radiopuhelin. Ja piilopommi räjähtää vain kerran.

Tarina kulkee hyvin, koska tehtävissä on vaihtelua ja paljon hyviä, vaikuttavia erikoishetkiä, esimerkiksi C-130 Spectren työskentelyä on aina ilo seurata. Tahatonta huumoria irtoaa siitä, että helikopterit ovat kulutustavaraa, jotka poikkeuksetta tippuvat. Ja pojasta polvi huononee: toisen maailmansodan sankarit tuhosivat kk-asemia käsikranaattihyökkäyksillä, mutta jos nykyuroon reitille osuu edes hämähäkki, pitää saada paikalle ilmavoimat ja perkeleen isoja pommeja.

Tule apuun, ilmavoima!

Pelimekaanisesti Medal of Honor kopioi Modern Warfarea, mikä ei ole yllätys kenellekään. Talibaneja jaetaan pääosi(i)n AGOG- ja kiikaritähtäimillä. Joka nelikossa on kolme kuolematonta dudea, jota ottavat RPG-iskun rintaan ja kranaatin jalkoihin, mutta kun maasta noustaan niin meno jatkuu. Pelihahmoja ei syvennetä, mutta pakollista pelaajan neuvomista lukuun ottamatta ne tuntuvat silti aidommilta kuin Soap ja muut Modern Warfaren supersotilaat.

Neljäs on perinteinen Ahmamies, joka ottaa luotia ilman vaikutusta suorituskykyyn ja paranee hetken huohotuksella. Ahmamies on joukon alokas, jonka rooli on tehdä mitä muut käskevät ja skriptit sallivat. Puolijumalia vastaan edes talibanien salainen ase, loputtomia taistelijoita kloonaava generaattori, ei riitä. Onneksi loputtomien vastustajien lahtaaminen pysyy yllättävän hyvin kurissa.

Ja lajityypin virheet muutenkin. Tekoälystä on turha valittaa, koska maalitauluiksi suunnitelluilla pelibaneilla ei ole mitään tekemistä Afganistanin oikeiden, kokeneiden vuoristosissien kanssa. Mene tänne / seuraa minua -ruksia ei näy ruudussa kuin itse haluttaessa, mutta melkein aina mukana olevat asetoverit tavallaan täyttävät sen roolin. Esimerkiksi makoisaa, sotkuista vihollisten kaukoeliminointia Barretilla saa ihan itse ensin yrittää, ennen kuin peli näyttää, missä talibani oikeasti luuhaa.

Plussaa ropisee erikoisesti siitä, että tylsän tasaisen tappojyystön asemasta Medal of  Honorissa luotetaan rytmimenetelmään. Tulitaisteluiden välissä on taukoja, kalmomäärä pysyy järjellisissä rajoissa ja sen kerran kun lyödään iso vaihde silmään, lopputulos on sakea, epätoivokastikkeella maustettu puolustustaistelu. Lopussa sotiminen muuttuu vähän CoDimiseksi, mutta varsinainen lopetus oli hyvin onnistunut.

Kaunis virsi on tehty perinteisestä ainesosasta, sillä noin viiden tunnin kohdalla näin kyynelteni läpi jotain yllättävää: jäätävää ”Soturi on eri mies” -diibadaabaa ja... lopputekstit! Mitä hemmettiä! Olen niin vanhanaikainen ja menneisyyteen jämähtänyt, että viiden tunnin yksinpeli on liian vähän. Eihän Modern Warfare 2 ollut paljon pidempi, mutta sen lopun pidennystehtävät sentään saivat toivomaan, että loppu tulee.

Yhyy, voi olla vain yksi!

Medal of Honorin yksinpeli on saanut yllättävän nihkeän ja jakautuneen vastaanoton: sitä joko vihataan tai rakastetaan, keskisektori ottaa osumaa paljon vähemmän. Tarpeeksi mielipidesuossa kahlaamalla kaava hahmottuu. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Modern Warfare 2:n yksinpelistä ja tarinasta kuumana käyvä pelaaja vihaa Medal of Honoria täpöllä, kun taas ampumaratajyystöön ja lapselliseen Bay-tarinointiin kyllästyneet innostuvat Medalin puolirealistisesta otteesta.

Vähemmän yllättävästi kuulun jälkimmäisiin: Medal of Honor on vikoineenkin paras yksinpelikokemus näistä umpiskriptatuista sotasatuputkista. Mutta viisi tuntia? No, ei kai kukaan Modern Warfare kakkostakaan yksinpelin takia ostanut? Eihän? Sanokaa että ei!

Haastemielessä EA ei tunnu ymmärtävän, että haastajan pitää tarjota enemmän ja parempaa. Iki-ihana huippusarja Generation Kill kertoo sen napakasti:

”Sir, arvostan tarinaanne, mutta olette liian lyhyt, eikä visuaalinen toteutuksenne pärjää viholliselle”, kiteyttää ”CoD” Bryan.

”Teen parhaani”, kapteeni ”EA Man” Schwetje parahtaa.

”Se ei riitä.”

84