Medal of Honor (PSone) – Mitalijahti

Toiseen maailmansotaan sijoittuvia pelejä on aivan liian vähän, eikä seikkailupelejä tule mieleen ensimmäistäkään. EA:n Medal of Honor ilmestyi suoraan puskasta ja osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi.

Medal of Honor on Quake kakkosen ohella harvoja ensimmäisestä persoonasta kuvattuja räiskintäpelejä. Pelkkään räiskintään ei tarvitse tyytyä, sillä tehtävissä on hieman vaihtelua ja esineiden keräilyä.

Peli koostuu seitsemästä episodista, joissa jokaisessa on kolme, neljä erillistä tehtäväpakettia. Tehtävät ovat etsi kirja tai sotasuunnitelma -tyylisiä, vaihteluksi räjäytetään auto tai bensiinivarasto. Ongelmat eivät ole suuria tai kirjakätköt hyviä, sillä yleensä selviää pelkkää toimintanappia painamalla ja eteenpäin kävelemällä.

Lopullisena tavoitteena ei ole maailmanrauha vaan korkein amerikkalaiselle sotilaalle myönnettävä kunniamitali, Medal of Honor. Sen saa suorittamalla kaikki tehtävät excellent-arvosanalla, johon vaaditaan tehtävän lopussa 75 prosentin energia ja käytännössä jokaisen tapaamansa vihollisen lahtaaminen.

Kummallisesti mukana on muutamia tehtäviä, joissa kuljetaan saksalaisessa univormussa ja esitetään kulkulupa sitä kysyville sotilaille. Näissä tehtävissä periaatteessa kehotetaan olemaan tappamatta, mutta kuitenkin lähes kaikki saksalaiset pitäisi nitistää, jos haluaa läpäistä pelin ja saavuttaa Medal of Honorin.

Aito tunnelma

Tunnelma toisessa maailmansodassa oli varmaankin aika lähellä Medal of Honoria. Tulitaistelussa tulee vihollista joskus räiskittyä hullunlailla ja usein vielä silloinkin, kun saksalaiset ovat jo kaatumassa hengettöminä. Välillä sydän hyppää kurkkuun, kun vihollinen yllättää.

Kontrollit ovat toimivat. Ampumisen ja kranaattien heittelyn lisäksi sankari osaa juosta, ryömiä ja hypätä. Ryömiminen on hauskaa, mutta ei välttämätöntä. Pelkällä nopealla ja tarkalla tähtäyksellä menestyy vallan hyvin eikä vihollisen edessä tarvitse madella. Hyppimistäkään ei onneksi liian usein tarvitse. Tähtäimen asetuksia voi muuttaa mieleisikseen.

Äänimaailma on sopiva, mutta usein vain rekvisiittaa. Joissakin tasoissa saksalaiset metelöivät kaiken aikaa, vaikka heitä ei missään olekaan. Saksankieli sopii peliin erinomaisesti, musiikki puolestaan on elokuvamaista häirintää, joka kannattaa laittaa pois päältä.

Saksalaiset ovat aidonoloisia. Ne kuulevat, jos vaihtaa asetta ja yrittävät singota pelaajan heittämät kranaatit takaisin. Ulkosalla tämä usein onnistuu, mutta sisätiloissa tulos on toinen. Saksalaiset räjäyttävät yleensä itsensä heitettyään kranaatin seinään.

Laukausten osumakohdat huomioidaan hyvin. Pääosumasta vihollinen kuolee heti, paitsi jos ampuu kypärään. Jalkaan ammuttu sotilas ei kuole, vaan pitelee jalkaansa ja ampuu takaisin. Haavoittunut vihollinen saattaa ryömiä suojaan ja jatkaa taistelua. Joskus kuoleva sissi jättää kranaatin räjähtämään, joten aseita ei kannata heti rynnätä hakemaan.

Aseet ovat aitoja toisen maailmansodan kiväärejä, pistooleja, haulikkoja ja konepistooleja. Lisäksi pistooliin saa äänenvaimentimen ja kivääriin kiikaritähtäimen. Kranaatit kuuluvat lähes poikkeuksetta perusvarustukseen ja loppupuolella saa käyttöönsä singon. Välillä pääsee käyttämään jalustalla olevia saksalaisten konekiväärejä. Ne ovat käteviä aseita, mutta vihollista ei kannata päästää niillä räiskimään. Jokaiseen aseeseen on rajalliset ammukset, joita saa runsaasti lisää kuolleilta vihollisilta ja avokätisesti ripotelluista ammuslaatikoista.

Viilaten ja höyläten

Vaikeustaso on saatu kohdalleen. Ensimmäisillä tasoilla viholliset eivät osu millään, mutta tämä muuttuu jatkossa. Riemukseni mihinkään tehtävään ei jäänyt jumiin, sillä jos ensimmäisellä yrityksellä ei onnistu, ainakin toisella tai kolmannella onnistuu. Pelin voi tallentaa vain tehtävien välissä, ja jos kuolee, joutuu aina tehtävän alkuun. Se ei häiritse, koska tehtävät ovat lyhyitä.

Ulkoasu on ihan passeli, mutta seinät menevät suttuisiksi läheltä katsoessa. Grafiikassa virheitä näkee enemmänkin. Välillä luodit osuvat näkymättömään seinään, vaikka pelaajalla on kirjaimellisesti luotisuora linja viholliseen. Ilmaan jäävät luodinreiät ovat aika kummallisen näköisiä. Kapeisiin koloihin voi jäädä jumiin, eikä silloin auta kuin pelin lopettaminen. Välillä selvistä väleistä ei mahdu kulkemaan. Nämä eivät ole suuria virheitä, mutta ärsyttäviä.

Alkuun meno on todella lineaarista, kun pelaaja kulkee vain isossa urassa, josta löytyy pieniä sivuteitä. Sivupolut johtavat yleensä umpikujaan ja ammuslaatikon luokse. Huippukoulutettu sotilas ei pääse edes metrin korkuisen aidan yli. Ovia näkyy useita, mutta harvasta pääsee sisään. Onneksi tilanne muuttuu edes vähän sisätiloihin siirryttäessä. Karttaa ei ole, eikä sitä juuri tarvitsekaan.

Jonkinlaiset ongelmat olisivat lisänneet mielenkiintoa, sillä kaikki tarjoillaan valmiina. Toisaalta on hyvä, että mukana on edes yksinkertaisia tehtäviä, sillä pelkkä päämäärätön räiskiminen alkaisi puuduttaa.

Ei hoppu hyväksi

Kaksinpelissä pelaajat voivat lahdata toisiaan. Suurin ongelma on se, että kone piirtää kuvan niin myöhään, että pelaajat ovat jo lähes vierekkäin nähdessään toisensa. Kaksinpeliin saa valita oman hahmonsa saksalaistenkin joukosta ja lisäksi valittavana on erilaisia asepaketteja.

Joku voisi tehdä tällaisen pelin linkkikaapelille. Pleikkarin tehot ja televisioruudun koko eivät riitä jaetun ruudun peliin, mutta omilta ruuduilta se voisi toimia. Eikä kaksinpelin aina tarvitse olla pelaaja vastaan pelaaja, vaan tekijät voisivat käyttää mielikuvitustaan. Tiimityöskentelynä peliin tulisi rutkasti lisää mielenkiintoa.

Electronic Arts taisi pitää tärkeämpänä saada pelin jouluksi myyntiin kuin viimeistellä sen huolella, sillä pieniä virheitä on kaikkialla. PC:llä tämä on päivittämisineen arkipäivää, mutta Pleikkarin omistajan on tyydyttävä peliin sellaisena kuin se kaupassa on.

Silti Medal of Honor erottuu massasta edukseen. Paljon parannettavaa olisi ollut, mutta tällaisenaankin peli on erittäin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Se on epäilemättä yksi viime vuoden parhaista peleistä.

89