Manon on nuori, mutta kovaotteinen nainen Ranskan vastarintaliikkeestä. Hänen hurjia sabotaasiretkiään toisen maailmansodan aikana seurataan Medal of Honorin jatko-osassa.
Manonin tehtävät, jotka kuvataan Manonin omin silmin, sijoittuvat natsi-Saksan miehittämiin kohteisiin Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Liikkuvat vedetään taakse Pariisissa, mutta myöhemmin käydään myös Kreetalla, Casablancassa ja Himlerin synkässä linnassa.
Käskynjaossa komentaja iskee pöytään pitkän listan operaation kohteista ja muista huomionarvoisista seikoista. Papereita silmäiltäessä touhu vaikuttaa varsin haastavalta. Parin keikan jälkeen selviää, että monimutkaiselta haiskahtavat puuhat hoidetaan yksinkertaisesti toimintanäppäintä tökkäämällä räiskinnän lomassa.
Manon tepastelee tehtävän aikana yhtä tiukasti aidattua uraa pitkin. Reittejä höystetään lyhyillä umpikujilla, mutta tärkeitä paikkoja ei tarvitse etsiä, sillä ne tungetaan kurkusta alas vaikka väkisin. Päivän tihutyöt on pakko hoitaa kotiin kunnolla eikä puolivillaisia yrityksiä huomioida. Kämmättyä tehtävää junnataan, kunnes se on läpäisty.
Sujuva eteneminen on vain taistelutaidoista kiinni. Toki varovainen asenne on tarpeen, mutta varsinaista piilottelua ja muuta salamyhkäisyyttä ei tarvita kuin nimeksi. Joskus hupaisasti poseeraavia sotilaita huijataan valokuvaajan varusteilla ja valeasun kanssa riittää kulkuluvan heiluttelu epäluuloisten vahtien naaman edessä. Nopea laukaus vaimennetulla pistoolilla hoitaa ne, jotka eivät ota uskoakseen papereita.
Natsien ja apurien kimppuun käydään luotiruiskujen ja molotovin cocktailien voimalla. Joskus on pakko pärjätä pelkällä pistoolilla ja ammusten loppuessa ei auta kuin hutkia vastustajia aseen perällä kaaliin. Kohteesta riippuen kainalossa saattaa roikkua myös käsikranaatteja, varsijousi, kiikarikivääri ja panzerfaust eli panssarinyrkki. Lisäksi vihollisia pääsee niittämään kiinteistä tuliasemista raskailla konekivääreillä.
Ovelat ilkiöt
Sotilaat käyttäytyvät varsin älykkäästi. Miehet eivät jää tuleen makaamaan, vaan kierivät sivulle tai juoksevat parempaan suojaan. Ne ampuvat mieluiten kulman, kiviaidan tai jonkun muun esteen takaa siten, että vain ase ja osa vartalosta on näkyvillä. Huoneisiin ei uskalla rynniä aseet laulaen, koska suhteellisen näppärästi liikkuvat natsit suolaavat moisen yltiöpään muutamassa sekunnissa. Soltut etenevät etupäässä jalan, mutta myös panssarivaunuja, moottoripyöriä ja muita rakkineita esiintyy säännöllisesti.
Osuma päähän tipauttaa vastustajat kertalaakista, mutta muihin ruumiinosiin saa pahimmillaan pumpata neljästä viiteen kutia, ennen kuin sitkeä soturi suostuu kuolemaan. Tämä on hieman omituista, koska luulisi, että pari reikää vartalossa riittää tekemään ihmisestä toimintakyvyttömän. Sotilaat toki putoavat maahan pahan osuman jälkeen, mutta jatkavat hetken päästä taistelua kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Grafiikka on tavanomaista. Tekstuurit venyvät räikeästi ja piirtohorisontti on lähellä, rakennukset ja tunnelit katovat sakeaan sumuun tai pimeyteen. Näkyvyyttä on terästetty siten, että talot näkyvät sumussa yksinkertaisina silhuetteita ennen katoamistaan. Tästä huolimatta ruudunpäivitys raksuttaa melko laiskaa tahtia. Tekstuurit ovat kohtuullisen laadukkaita, etenkin vanhojen linnoitusten seinät ja lattiat ovat tyylikkäitä. PS2:lla pelatessa tekstuurien suodatus parantaa grafiikan tasoa huomattavasti.
Mahtipontinen orkesterimusiikki ja taustaäänet luovat tunnelmaa tehokkaasti. Vaikka sivullisia ei näy missään, mekkala ja pauhu pitävät huolen siitä, että vaikutelma elävistä kaupungeista ja kylistä säilyy. Saksankieliset kuulutukset ja höpinä ovat mainioita, ja laukauksissa, räjähdyksissä ja muissa efekteissä on tarpeen tullen potkua. Kun koliseva ja kitisevä tankki lähestyy moottori ärjyen, tekee mieli rynnätä piilon lähimmän punkan alle.
Parempi pyy piilossa
Ohjauksen tuntuma on hitaanpuoleisen päivityksen takia hieman tahmainen. Eniten siitä kärsii tähtäys. Kovin monen vihollisen eteen ei kannata mennä kekkuloimaan, sillä nopeissa tilanteissa sihtaaminen ei luonnistu riittävän tarkasti. Ongelma ei ole kovin vakava, koska suurin osa pyssymiehistä listitään rauhassa yksi kerrallaan nurkkien takaa räiskimällä.
Panssarivaunut tuhotaan aukeilla paikoilla suoraan liikkeestä, mutta onneksi ladon seinän kokoisiin köntyksiin osuu huterammallakin kanuunalla. Vauhdikkaita askelkuvioita häiritsevät myös satunnaiset jumitukset ahtaissa paikoissa. Niistä pääsee irti hötkymällä, mutta noutaja tulee, jos ilma on samaan aikaan lyijystä sakeana.
Muutoin kontrollit toimivat hyvin. Vaikka valmiiden asetuksien joukossa on riittävästi vaihtoehtoja, toimintoja ei voi säätää itse. Luontevin tapa on kahden analogitatin systeemi, jossa tähtäys ja liikkuminen sivuaskeleita myöten on tateilla. Ravaamisen ja ampumisen lisäksi Manon osaa hyppiä ja ryömiä ja etenkin konttaamista tarvitaan suhteellisen usein. Aseen vaihdolle ja tilannekohtaisille erikoistoiminnoille on myös näppäimet.
Kulunut grafiikkamoottori on ainoa merkittävä puute. Sen lisäksi niuhotuksen aihetta irtoaa lähinnä alkuvalikoista, joissa on panostettu liikaa ulkoasuun käytettävyyden kustannuksella.
Suoraviivaiset tehtävät ovat kolmas harmin aihe. Sabotaasikeikat olisivat kaivanneet enemmän tutkimusmatkailua, sillä taistelut eivät ole ihan niin sujuvia, että pelkkä kohellus riittäisi. Mainio tunnelma pelastaa silti paljon ja Medal of Honor Undergroundia jaksaa jauhaa pitkään.
86
