Mega Man Network Transmission (GameCube) (nettiarvostelu 09/03) – Virukset varokoon, Megamies tulee

Jo useammassakin Gameboy Advance -pelissä esiintynyt legendaarinen Mega Man saapuu vihdoin GameCubelle. Mega Man Network Transmissionista tulee väkisin mieleen, että GBA taitaa sittenkin olla Mega Manille sopivin alusta.

Mega Man on seikkaillut pelimaailmassa jo 15 vuoden ajan. Jotkut pelit ovat olleet merkkiteoksia, toiset eivät. Välillä Mega Man on pelannut jalkapalloa, toisiaan harrastanut tasohyppelyä, välillä jopa ajanut autoa. Joskus hän on elänyt 3D-maailmassa, usein kaksi ulottuvuutta on riittänyt.

Network Transmission -sarjassa on teemana tietokoneen sisäinen cyber-avaruus, niin tälläkin kertaa. Mukaan on heitetty roima ripaus roolipeliä. Muita teemoja ovat tasohyppely, taistelu ja keräily. Mega Man on hyvin japanilainen ilmiö.

Tarinan sankari on poika nimeltään Lan. GBA:n peleissä Lan on päässyt kävelemään reaalimaailmassa, siis kotikaupungissaan, ympäriinsä, nyt hän liikkuu pelkästään kartalla ohjainnuolena. Se on tylsän ja epädramaattisen näköistä, vaikka tietenkin on loppujen lopuksi ihan sama, miten Lan itsensä verkkoon liittää.

Mega Man on Lanin cyber-avaruudessa liikkuva avatar. Netti on pullollaan viruksia, jotka Mega Manin täytyy tuhota. Käytännössä virukset ovat samanlaisia aseella tuhottavia vihulaisia kuin kaikissa muissakin toimintapeleissä.

Mikrosiru ampuu kovilla

Perusaseenaan Mega Manilla on laser-pistooli. Se on aluksi niin tehoton, että sen kutsuminen hernepyssyksi on väärin. Paremminkin kyse on hernekeittopyssystä. Menestyksen myötä asetta voi kuitenkin kehittää kuten myös muita Mega Manin ominaisuuksia.

Taisteluissa käytetään pääaseena erilaisia mikropiirejä, joita käytössä on viisi erilaista kerrallaan. Yksinkertaisimmillaan siru on tykin kaltainen ase, tai muunlainen tuhovempele kuten pommi, jolla on tietty räjähdysvoima, ulottuvuus ja tehovaikutusalue. Joillakin piireillä on parantavia ominaisuuksia. Tai sitten mikropiiri voi muuttaa sinut esimerkiksi kiveksi joksikin aikaa.

Mikropiirivarastossa on kaikkiaan 20 erilaista sirua. Kaikkiaan niitä on enemmän, joten valikoimista on syytä harrastaa säännöllisin väliajoin. 20 sirusta tietyn väliajoin voi kutsua 5-10 varsinaiseen taisteluun. Aluksi vain viisi. Jos sirut käyttää liian nopeasti loppuun, voi vain odottaa ajan kulumista, räiskiä tuherolla perusaseella ja väistellä.

Taistelusysteemi on teoriassa hauska mutta käytännössä turhauttava. Koska piirit valitaan satunnaisesti, monesti eteneminen on sitä, että tilaat mikrosirut, huomaat, että ne eivät ole sopivia, odota kahvia juoden uutta satsia, huomaat, että vieläkään ei natsannut, odotat taas. Lopulta natsaa ja voit siirtyä eteenpäin vaikkapa tasopomoa rökittämään. Tällaisessa vänkäämisessä voi helposti mennä hermot herkemmältä ihmiseltä.

Aivan viime aikoina en ole törmännyt mahdottomiin tasopomoihin, joita vihaan koko sydämestäni. Paitsi nyt. Heti ensimmäinen Mega Manin kohtaama mahtivihollinen saa käämit pelaamaan. Toinen samoin. Sitten tasopomot muuttuvat helpommiksi. Missä logiikka? Minulta olisi jäänyt koko peli kesken reilun puolen tunnin jälkeen ilman tätä lehtijuttua. Pirun työmotivaatio!

Graafisesti tai äänten puolesta peli on enemmänkin käytännöllinen kuin komea. Näkymät "tietokoneen sisältä" vastaavat mukavasti alan klisekuvastoa. Kohdattavat virukset muistuttavat kovasti edellisistä Mega Man -peleistä tuttuja hahmoja. Jos Mega Man merkitsee jotain erityistä, Network Transmission tuo mukavia tuulahduksia menneisyydestä.

Harmi vain, että itse peli käy hermoille, eikä ole käytännössä niin hauska kuin pitäisi olla.

68