Megamies parka. Tulevaisuuden superrobotilta on riistetty sankarin lätkä ja hänet on alennettu Pip-boyksi, kämmentietokoneen virtuaalilemmikiksi.

Pikatahdilla viidenteen osaan kirinyt Battle Networks on tyystin eri pelisarja kuin vanhat Megaman-tasohyppelyt. Minulla vierähti kyynel lapsuuden onnellisille muistoille ja ainoille kavereille, kun Gutsman ja kumppanit sarjan kasibittisestä debyytistä pyörähtivät taisteluareenalle. Puolessa tunnissa kyyneleet vaihtuivat hikipisaroiksi.

Aight, I put on my robe and wizard hat

Tiedostoksi muutettu Megaman-seikkailee koulupoika Lanin kämmentietokoneessa ja yrittää estää Nebula-organisaatiota kaappaamasta internetiä. DS:n kosketusnäyttö kuvaa Lanin kämmentietokonetta ja ylemmässä ruudussa joko rullaluistellaan pitkin Habbo-idyllistä kitch-maailmaa tai seurataan tiedon valtaväylällä etenevää megamiestä. Nettiin päästäkseen pitää mikkiin hihkaista: "Jack in! Megaman! Execute!". Tässä kohtaa helähdän Protomiehen punaiseksi, lapset osoittavat sormella ja pikku -oravat heittelevät kävyillä. Netistä poistuakseen Megamiehen on oltava turvassa vihollisilta, jolloin hän voi "Jack off" ihan omassa rauhassaan.

Megamiehen netti ei pursua hävyttömyyksiä ja hyödyttömiä foorumeita, mutta peikkoja löytyy. Lähes joka kulman takana odottaa näkymätön tietokonevirus, jota tuhotaan 18 -ruutuisella taistelukentällä. Alkupäässä mättö on peruskauraa eikä vaadi kovinkaan vinhaa ristiohjaimen pahoinpitelyä, mutta mamma mia mikä pomotaistelu niitä seurasikaan! Kolme tuntia kannustavia voimasanoja huudeltuani ensimmäinen pääkki tuupertui.

Mieleeni palasi ensimmäisen Megamanin kiirastulimaiset kentät ja äkkikuolemat. Käyttäjätestauksen tarpeellisuuden osoituksena peli ei tee automaattisia tallennuksia tai edes kehota niihin, vaan yllätyspyllätys iskeneessä pomotaistelussa surmansa saanut sankarini sai palata kaksi tuntia aiemmin tehtyyn tallennukseen. Siinä oli riemussa pitelemistä.

Valoa tunnelin päässä

Megamaneissa vaikeustaso on aina ollut tapissa eikä Battle Networks tee poikkeusta. Vaikka taistelujoukkojaan kuinka korteilla päivittää ja sormet vilistävät pitkin kontrolleja saa tallennuksia tehdä lähes jokaisen vähänkin suuremman matsin jälkeen. Jos Megaman.exe deletoidaan, on peli kerrasta poikki, mikäli apuna ei ole muita pelihahmoja. Täysin infernaalisen pomotaistelun jälkeen vaikeustaso tippui tasolle yli-ihminen ja tarina lähti kulkemaan verkkaisemmin.

Taisteluhahmojaan voi päivittää lähes kaikella, vain tuplapakoputket ja vauhtitarrat puuttuvat. Roolipelimäinen hahmojen parantelu ja taitojen myötä vaihtelevat taistelutaktiikat eivät poista perusongelmaa: jo muutaman ottelun jälkeen virusten hävitys maistuu puulta. Turhan usein toistuvat satunnaismätöt vievät ilon, ja F-securen virusskannerin seuraaminenkin alkaa lopulta vetää hauskuudessa vertoja Megamanin toistuville refleksimätöille.

DS-version vapautustehtävät piristivät peliä ja saivat toivomaan, että kaikki tappelut olisi tehty niiden pohjalta. Shakkimainen eteneminen ja näkyvät viholliset olivat huomattavasti peruspeliä toimivampi ratkaisu. Tuntui kuin olisi tarponut Saanan huipulle ja laskenut pulkalla alas, sillä kolme tuntia lihakset repivää tuskaa sai peräänsä vartin puhdasta iloa.

Deltree Megaman

Roolipelielementtejä, Pokemon-henkistä keräilyä ja arcade-rippeitä yhdistävä peli voi joko yllättää tai flopata. Yllättäen Megaman floppaa. Peli on suunnattu nuoremmalle kohdeyleisölle, mutta vaatii vankkaa englannin taitoa, sillä muuten seikkailu töksähtää jo alkuunsa levyn eheytystä simuloivien sana-arvoitusten edessä.

Olen ensikertalainen Battle Networks -spinoffissa, enkä sarjalle lämmennyt. Toisto on pelaajille tuttua, mutta kovin palkitsevaa se ei ole, mikäli ilo on jätetty narikkaan. Tarinan ollessa höyhenen kevyt ja henkilöhahmojen vähän sinnepäin kirjoitettuja, ei DS:n Megaman-roolipeli sytytä. Olisin ottanut mieluummin klassisen Megamanin.