En tajunnut Megaman-pelien suosiota NES- ja SNES-aikoina. En muuten tajua pelisarjan suosiota yleensäkään: Metroidit ovat aina olleet parempia, jostain Turricaneista nyt puhumattakaan.
Samantapaisiahan pelisarjat ovat. Metallihaarniskainen mies (tai robotti) hyppii ja pomppii läpi vierivien kenttien ja ampuu pahikset. Siinä, missä Turrican on kolmikon selvästi aikuisin, on Megaman sinisine pallopäineen ja lautasen kokoisine silmineen lapsellisin.
Megaman and Bass on peruspullaa, jossa voi valita, pelaako tylsää Megamiestä vaiko tummahaarniskaista, viitalla varustettua, paremmin aseistettua, pidemmälle loikkivaa ja ilkeästi virnuilevaa Bassoa. Ei kilpailua, Bass vie voiton.
Räiskinnän ohessa kerätään valuuttana toimivia bonuksia sekä datalevyjä, joissa on tietoa vastustajista. Valuutalla saa kenttien välissä ostettua kakkosaseita, joiden tehokudit auttavat kiperissä paikoissa. Kenttien välissä saa valita, mihin kenttään viuhahtaa seuraavaksi. Tasojen lopussa odottaa vaikea loppumonsu, kuinkas muuten, ja tason selvitettyään saa kiitokseksi pomon erikoisominaisuuden. Hahmot siis kehittyvät matkallaan.
Kyllä tämmöinenkin vielä toimisi, jos esityksessä olisi jokin mukaansatempaava jippo tai vaikeustaso sopivan letkeä. Armoa ei, Siperiaan: Megaman & Bass turhauttaa ylivaikeilla kohdillaan ja samojen kohtien kelaamisella.
Ei tätä voi suositella oikein kenellekään, paitsi ehkä Megaman-faneille ja nostalgiafriikeille. Peli on alkujaan julkaistu SNESille jo 1998.
69
