Mercenariesin musta huumori ja julma maailmankuva purevat edelleen. Kumpi on sairaampi? Todellisuus vai pelimaailma, jonka paras sotilas on ruotsalainen?
Mercenaries: Playground of Destruction (PS2 ja Xbox, Pelit 2/05, 90 p) siirsi Grand Theft Auton tyyppisen hiekkalaatikkopelin urbaaniviidakosta keskelle täyttä sotaa. Kansainvälisen palkkasoturin seikkailu Pohjois-Koreassa oli tyylikäs paketti vapaamuotoista räjähtävää toimintaa ja mustaa huumoria. Toimintapeli kärsi lähinnä kunnon juonen puutteesta, tylsistä maisemista ja epäuskottavasta tekoälystä.
Jatko-osa World in Flames korjaa kaksi kolmesta epäkohdasta jo introssaan. Maailman parhaat palkkasoturit, eli kiinalainen Jennifer Mui, amerikkalainen Chris Jacobs ja ruotsalainen Mattias Nilsson sijoitetaan aurinkoiseen Venezuelaan. Maan yhteiskuntajärjestys on romahtanut vallankaappauksessa, ja eri eturyhmien taistellessa kallisarvoisesta öljystä on palkkasotureilla kauppiaan markkinat. Sotureilla on rahan lisäksi toinenkin syy taistella: kosto.
Uusi diktaattori nousi valtaan päähenkilön avulla, mutta jätti tehdyn työn maksamatta ja yritti tapattaa soturin. Tavanomaisesta tarinasta rakennetaan lyhyiden välianimaatioiden ja laadukkaan ääninäyttelyn avulla mainio tekosyy taistelukentällä leikkimiseen. World in Flames ei kärsi missään vaiheessa siitä päämäärättömyyden tunteesta, joka vaivasi edeltäjää. Tarina on sama hahmosta riippumatta, mutta jokaiselle on kirjoitettu omanlaisensa repliikit muuten samanlaisia kohtauksia varten.
Lautasellinen Venezuelan verta
Palkkasotureiden leikkikenttänä on valtava siivu kauneinta Venezuelaa, mistä löytyy kaikkea urbaanista suurkaupungista viidakkoon. Perinteiseen tapaan alue ei ole alussa kokonaan tutkittavissa, vaan toinen puolisko aukeaa vasta pelin loppupuolella.
Venezuelasta taistelevat diktaattorin lisäksi yksityisarmeijan omistava öljy-yhtiö ja kaikkia vastustavat vallankumoukselliset. Konfliktin keskellä voittoa tekevät myös jamaikalaiset merirosvot, ja myöhemmin taistelukentälle ilmestyy myös pari isoa yllättäjää.
Alati vihamielistä Venezuelan armeijaa lukuun ottamatta palkkasoturi voi tehdä hommia jokaiselle osapuolelle, muttei yhtä aikaa: kaikki osapuolet ovat kaikkien vihollisia, ja Venezuelan armeijan kampittamisen lisäksi osapuolet komentavat palkkiksen usein toisten potentiaalisten työnantajien kimppuun. Yhdelle kumartaessa pyllistää toiselle. Tulistuneet työnantajat voi lepyttää maksamalla lahjuksia tai vaikka salamurhaamalla heidän haluamiaan kohteita. Vikkelä palkkis pääsee tihutöistä kuin koira veräjästä, jos tappaa tylysti kaikki silminnäkijät ennen kuin kukaan ehtii raportoida pomolle.
Pääkallonmetsästys toimii tuttuun tapaan: sotalordit joko tapetaan tai kolkataan ja tungetaan kuljetuskopteriin elävänä, jolloin palkkio tuplaantuu. Ihmistenmetsästys ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole pakollista, vaan pelkkää ylimääräistä sivuhommaa. Kekseliäänä uudistuksena arvohenkilöistä saatavat palkkiot tulevat nyt suoraan työnantajilta, jotka haluavat napata johtohenkilöitä kilpailijoiltaan. Siksi palkkasoturin on valittava puolensa.
Maailmanloppu. Nyt.
Tehtävien sisältö on kuin steroideja ottaneesta GTA:sta: palkkasoturi murhaa isoja kihoja, varastaa asekuljetuksia, tuhoaa sotilastukikohtia ja räjäyttää kokonaisia kortteleita. Toimeksiannot ovat kiitettävän monipuolisia, eivätkä toista itseään.
Kiehtovin piirre maailmassa on sodankäynnin nihilistinen raadollisuus. Osapuolet ovat kaikki joko itsekkäitä oman edun tavoittelijoita tai tavanomaisen tekopyhiä teeskentelijöitä. Suuryhtiö turvaa öljyn virtaamisen verellä, merirosvojen voitto on aina toisten häviö ja idealisteilta vaikuttavat marxilaississit nöyristelevät rahoittajansa eli Kiinan suurvaltapyrkimyksille. Itse palkkasoturit ovat läpeensä leipiintyneitä kyynikkoja, joille Venezuelan kärsimys on vain bisnestä.
Ykkös-Mercenariesin valttikortti oli tuhovoima: palkkis pystyi perinteisten tuliaseiden lisäksi kaatamaan populaa järisyttävän tehokkailla ilmahyökkäyksillä. Ominaisuus palaa World in Flamesissa omavaraisempana: käyttääkseen ilmahyökkäyksiä palkkasoturin pitää ensiksi palkata oman firmansa riveihin hävittäjälentäjä. Palkkasoturien kenttätukikohtaan pestataan tarinan varrella myös varustekuskina ja taksina toimiva helikopteripilotti sekä kustomoituja autoja rakentava mekaanikko. Hahmot ovat hauskasti käsikirjoitettuja, ja varsinkin alkoholisoitunut lentäjä jaksaa hymyilyttää.
Ilmahyökkäyksiä löytyy iso kirjasto bunkkerintuhoajasta mattopommituksiin. Pommeja, aseita ja ajoneuvoja ostetaan työnantajilta, joiden valikoima laajenee tehtävien myötä. Suurten rahasummien lisäksi iskut maksavat bensaa, jota täytyy kerätä maastosta löytyvistä tankkereista. Kun palkkis löytää bensatankkerin, pommilaatikon tai laiturille lojumaan jätetyn ison setelikontin, voi hän kutsua paikalle oman firman kopterin raijaamaan materiaalit kotiin.
Pommitusten voima ei näy pelkkinä räjähdyksinä, sillä kaikki ihmisen rakentama kumartaa tulivoimaa. Maaperää lukuun ottamatta aivan kaiken voi aina pistää tuhannen päreiksi leukoja loksauttavan komeiden efektien saattelemina. Sillat murenevat tomuksi, sademetsät palavat lieskojen merenä ja pilvenpiirtäjät romahtavat hitaasti kuin kuolevat jättiläiset. World in Flames on kaunis peli, mutta erityisesti tuli, räjähdykset ja muut tuhon elementit ovat komeimpia koskaan näkemiäni.
Oman elämänsä antisankari
Avoimien hiekkalaatikkopelien suurin kompastuskivi on lukuisten eri ohjaustyylien ja toimintojen saaminen onnistuneesti samaan pakettiin. Mercenaries on jälleen kerran esimerkillinen suoritus, sillä pelaaminen on sujuvaa, tarkkaa ja luontevaa, oli palkkasoturi sitten jalan, tankissa tai helikopterissa. World in Flames onnistuu järjenvastaisesti jonglööraamaan tusinoita eri ohjaustyylejä, kun harva peli onnistuu pitämään ilmassa edes yhtä.
Kehuja ansaitsee erityisesti räiskiminen: kameran voi kääntää katsomaan muuhun kuin menosuuntaan, jolloin ampuessa palkkis kääntyy ampumaan kuvan keskellä sijaitsevan tähtäimen suuntaan. Toisella liipaisinnäppäimellä siirrytään tarkempaan tähtäämiseen, jonka aikana palkkasoturi kyykistyy ja osaa automaattisesti ampua matalan suojan yli. Aseita, ammuksia ja ajoneuvoja löytyy maastosta, mutta palkkis voi myös milloin vain kutsua savukranaatilla helikopterin tuomaan paikalle jo ostettuja aselaatikoita tai kulkuvälineitä, kunhan lähellä ei ole vihollisen ilmatorjuntaa. Ajoneuvon voi nyysiä suoraan maastosta, joskin raskaamman kaluston kaappaaminen vaatii refleksejä kysyvän nappulanpainelu-minipelin suorittamista.
Tekoäly kärsii edelleen yli-innokkuudesta, vaikka edeltäjän ärsyttävimmät piirteet on siloteltu. Kone havaitsee pusikossa piilottelevan palkkiksen kilometrin päästä ja tappaa usein jopa omiaan heittäessään kranaattia soturin niskaan. Kokonaisuutena vastustajat käyttäytyvät uskottavampana joukkueena kuin ennen. Edes sinkomiehet eivät ole enää hermoja raastavia vastustajia, sillä ammuksia ja lataamista on hidastettu. Vastapainona sinkomiehet miehittävät mökkejä ja ampuvat sieltä raketteja solkenaan joka suuntaan. Ainoa tapa pysäyttää miehet on koko mökin räjäyttäminen.
World in Flames ei ole muuttanut mitään oleellista edeltäjänsä menestysreseptistä, mutta se on onnistunut tehokkaasti poistamaan ykkös-Mercenariesia vaivanneet tyylivirheet ja keskinkertaisuudet. Kaikki, mikä oli Playground of Destructionissa erinomaista, on World in Flamesissa lähes täydellistä.
93
