Uuden Metal Gearin maailmassa Indiana Jones toisi miekan pyssytappeluun.
Hiiviskelyn aika on ohi. Solid Snake pitää lomaa, lavalle astuu kyborgininja Raiden. Ja vauhdilla astuukin.
Metaru Gia Raijingu: Ribenjensu ei ole perinteinen Metal Gear -peli, vaikka ajoittain siltä tuntuu. Raiden hiipii pahvilaatikkoon pukeutuneena, vartijoiden katseilta piilossa ja konflikteja vältellen. Mutta miksi? Paffit mäkeen, miekka esiin ja rähisemään!
Hiiviskelyn aika on ohi
Raidenin tarinaa visioitiin alunperin nimellä Metal Gear Solid: Rising. Peli kompuroi, sillä Hideo Kojiman tiimi ei onnistunut vangitsemaan haluamaansa räväkkää miekanheiluttelua. Kojima luovutti, mutta halusi pitää pelin kehityksen Japanissa. Valinta osui Platinum Gamesiiin, joka ensimmäiseksi antoi Solidille kyytiä, dumpaten pelistä hiiviskelyn. Lopputulos on Platinumin Gamesin tavaramerkiksi muodostunut vimmainen toimintapeli. Kojima tiesi, mitä tilasi.
Kun kaikki menee putkeen, Raiden liikkuu kuin perhonen ja iskee kuin ukonvasama, eikä suurellakaan vihollisylivoimalla ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta pahikset eivät anna tippaakaan armoa pelaajan haparoidessa. Ne käyttävät lukumääräänsä säälittä hyväksi, tuovat sinkoja ja jättirobotteja miekkataisteluun ja tiivistettynä panevat varsin kovasti hanttiin. Taistelu on miellyttävä sekoitus kurkulla painavaa veistä ja turboahdettua voimantunnetta.
Liikkeellä ei ole varaa pysähtyä, mutta suuntaa se voi vaihtaa. Kevyt lyönti ja tatinheilautus hyökkäävää vastustajaa kohti, ja Raiden ottaa iskun kiinni. Jos ajoitus on juuri kohdallaan, ninjapinja laittaakin pelkän torjunnan sijaan vastapuolta vastapalloon.
Silloin aika hidastuu ja peli siirtyy Blade-moodiin, jossa Raidenin korkeataajuuskatanaa saa ohjata itse. Ensin ohjauskehältä valitaan tatteja pyörittämällä sopiva linja, sitten miekka välähtää ja leikkaa uhrin nätisti kahtia. Viipalointia saa jatkaa niin kauan kuin Raidenin paristoissa piisaa virtaa, mikä tarkoittaa yleensä piruparan leviämistä kymmeniin paloihin.
Tosin kuten muutenkin pelin tappeluissa, tarkkuus palkitaan. Tähdätty sivallus keskivartaloon paljastaa kyborgimehua tihkuvan selkärangan. Hörppy sellaisesta antaa paitsi roimasti pisteitä taistelusta saatavaan arvosanaan, myös täyttää elämä- ja patterimittarit. Blade-tila syö ahnaasti sähköä ja sille on käyttöä myös lopetusliikkeiden ulkopuolella, joten aggressiivinen elinryöstely pitää ninjan pirteänä.
Leikkikavereita
Tappelun perusasiat ovat kunnossa ja ottelut myös pidetään kiinnostavina. Uusia vihollisia tuodaan mukaan sopivaa tahtia samalla kun vanhoja pannaan hetkeksi tauolle. Uudet tuttavuudet leikkivät mukavasti ensin välipomoa, jolloin niiden temppuihin saa tutustua ilman häiriöitä. Omaksi suosikikseni vihollisista nousi valkopukuinen kyborgi, joka itsekin pelätyt vastaiskut taitaa. Väännöt niiden kanssa ovat tiukkaa kisailua. Samalla muu taistelu raivoaa ympärillä, on kuin meneillään olisi oma pienoissota myrskyn silmässä.
Varsinaiset pomot ovat oma lukunsa. Jo ensimmäisessä kentässä Raiden pieksee valtavaa metal gearia ympäri kaupunkia. Myöhempien pomotaistelujen mittakaava on pienempi, mutta vauhti yhtä hurja. Winds of Destructionin sirkusfriikeillä on kaikilla omat kikkansa, mikä tuo kohtaamisiin hauskan pasle-elementin. Hienosti rakennetut tappelut toimivat hyvin sekä draamallisina että pelillisinä kohokohtina.
Vaikeusaste tuntui keskimmäisellä, eli hard-tasolla, juuri hyvältä. Pelata sai tosissaan, mutta ottelut soljuivat mukavasti eteenpäin. Lempeä checkpoint-sijoittelu ottaa uusintayrityksistä stressin pois. Vain aivan viimeinen pomo tekee hillittömän piikin tasaisesti nousevaan käyrään. Olin tuhlannut lisäelämäni hieman ennen loppuhuipennusta, joten sain jauhaa matsia kolmatta tuntia ennen kuin voitto lohkesi. Mutta tuntui se sitten hyvältäkin!
Pahasti pielessä Revengeancessa on vain yksi juttu: pelin kamera on kauniisti sanottuna aika huono. Vihollislauman paimentaminen ja torjuntojen hakeminen hirveässä rytäkässä vaatii jatkuvaa yleiskuvan tarkkailua, eivätkä hortoilevat kuvakulmat auta yhtään. Avarilla paikoilla tilanteen hahmottaa vielä kohtalaisesti, mutta sisätiloissa ja etenkin seinien lähellä kamera menee aivan solmuun. Blokkien pissiminen epämääräisesti kieppuvan kameran takia on pahuksen turhauttavaa. Kun Raidenin pitäisi kääntää vastustajan hyökkäykset näyttävästi tätä itseään vastaan, viholliset pääsevät turhan usein hakkaamaan nurkassa sätkivän sankarin sohjoksi.
Hämmentää, miten näin oleellinen osa peliä on sössitty, etenkin kun Bayonettassa (Pelit 1/2010, 90 pistettä) kamera pyöri moitteettomasti. Revengeancen onneksi sitä pelaa suu messingillä kökkökamerasta huolimatta. Se on aika vahva todistus pelin vetovoimasta.
Sotureita ja filosofiaa
Jos tappelut ovat ehtaa Platinumia, pelin juoni on silkkaa Kojimaa. Tarinan alussa Raiden toimii turvamiehenä sisällissodasta toipuvan afrikkalaisvaltion presidentille, mutta lopussa on jo ehditty estää koko maailmaa uhkaava poliittinen terroristisuunnitelma. Matkan varrelle mahtuu kyborgi-ihmiskauppaa, sodan ja palkka-armeijoiden luonteen pohtimista sekä Raidenin itsensä etsiskelyä. Juoni on höperö mutta viihdyttävä. Tosimaailman politiikkaa ja scifiteknologiaa yhdistelevä meno kutkuttaa samaan tyyliin kuin Assassin’s Creedien pseudohistorialliset salaliittokoukerot.
Metal Gear Solidin perinteiden mukaisesti juoni kulkee tappeluiden välissä videoita katsellen. Välipätkien pituus ja rytmitys on sopiva, Metal Gear Solid 4:n kaltaisesta epätasapainosta pelattavan ja katseltavan materiaalin välillä ei ole puhettakaan.
Juonen kiemuroita avaavat myös tutut puhuvien päiden käymät codec-keskustelut, joskin tällä kertaa ne ovat enimmäkseen vapaaehtoisia. Jutustelua on tarjolla odotetusti eli tolkuttoman paljon. Codec kannattaa avata ainakin silloin tällöin, jos haluaa pysyä perillä tapahtumista.
Paikoitellen läpänheitto jopa nauratti, sillä dialogi on täynnä hyväntahtoista kuittailua sarjan historialle. Yhdessä vaiheessa Raiden miettii, miksi hän on aina kuoleman ympäröimä ja välillä hän inttää filosofiasta terroristien kanssa. Yhden pomotaistelun alussa keskustelu jää lyhyeksi, kun tappelupukarit toteavat yksimielisesti, että eiköhän tässä ole jo vertailtu aatteita ihan tarpeeksi.
Ganska bra, aika hyvä
Teknisesti Revengeance on A-luokkaa. Ruudunpäivitys kyykkää vain jos taistelun ulkopuolella innostuu silppuamaan todella isoja kohteita todella pieniksi palasiksi, mutta itse toiminnan keskellä se rullaa notkahtelematta.
Peli näyttää muuten peruskomealta, mutta mikä tärkeämpää, taistelujen koreografiat ovat kiitettävän selkeätä seurattavaa. Niin Raidenin kuin vastapuolen iskut jättävät jälkeensä reilut efektivanat, mutta mätkinnän tielle ne eivät tule. Vaikka ruudulla vilisee jos jonkinlaista pauketta, hyökkäyksiä ennakoivat merkit on helppo lukea niin kauan kun ne sattuvat olemaan kamerassa.
Hassu elektroninen tilurokki sopii hyvin mäiskeen taakse. Laulettujen biisien sanoituksiin ei tosin kannata kiinnittää huomiota. Ääninäyttelijät vetävät roolinsa riittävän hyvin, mitä nyt Raidenin vihainen kähinä ei kuulosta niin uhkaavalta kuin lienee ollut tarkoituksena.
Pituutta seikkailulla saisi olla piirun verran enemmän, sillä noheva pelaaja pieksee pelin läpi muutamassa tunnissa. Merkittävämpää olisi ollut jakaa kesto paremmin. Ensimmäiset kentät ovat suhteellisen pitkiä, loppupään tasot todella nopeita rutistuksia. Kakku ei lässähdä lopun tiiviyteen, mutta viimeiset kentät kaipaisivat lisää kiimaa ja nostatusta pomotaistelujen väliin.
Onneksi uudelleenpeluuarvoa riittää. Kovemmat vaikeustasot lisäävät runsaasti pökköä pesään, ja hyvien arvosanojen eteen saa tehdä reippaasti töitä. Sivutavoitteet kannustavat niin tarkempaan pelaamiseen kuin joka nurkan nuohoamiseen. Vihollisupseereilta kannattaa leikata vasen käsi irti, ja kenttiin on piilotettu kasapäin konseptitaidetta kuin myös pahvilaatikoiden alla kykkiviä sotilaita. Olennaisinta etsittävää ovat VR-tehtävät, joista saa kivasti lisäpurtavaa pääpelin jälkeen. Niiden erilaiset sääntömuunnelmat panevat taidot koetukselle ja saavutusten ystävät polvilleen.
Revengeance antaa minkä lupaa, se on hengästyttävä, överi ja todella pelattava spektaakkeli. Paremmalla kameralla se voisi hätyytellä (mutta ei ylittää) Bayonettan asemaa Platinumin pelikatalogin ja koko genren huipulla. Nykykunnossa se saa tyytyä vain arvonimeen ”pirun hyvä toimintapeli”.
Mikko Lehtola
85
