Metal Gear Rising: Revengeance - Miekkamyrsky

Miekkamyrsky

Tilasiko joku viipaloitua kyborgisotilasta?

Metal Gear Solid: Rising vaikutti aluksi ihan jännältä projektilta, trailerissa Raiden siivutti ukkoja ja vesimeloneja vapaasti ohjattavalla miekalla. Jotain kuitenkin tuntui puuttuvan. Konamilla oltiin ilmeisesti samaa mieltä, sillä peli annettiin yllättäen Platinum Gamesin käsiin.

Hiiviskely-Gearien ystävien kauhunparahdus peittyi siihen, kun oma innostusmittarini kilahti aika lähelle tappia. Platinumin erikoisalaa ovat nimittäin vimmaiset ja tyylitellyt (tai tyylittömät, riippuen keneltä kysyy) toimintapelit. Ihanan typerästi nimetty Metal Gear Rising: Revengeance istuu luontevasti Vanquishin (Pelit 11/2010, 86 pistettä) ja Bayonettan (Pelit 1/2010, 90 pistettä) jatkoksi firman katalogiin.

Tapahtumat alkavat muutama vuosi Metal Gear Solid 4:n jälkeen. Kyborgeista kasatut palkka-armeijat ovat kuuminta hottia, ja sellaiseen on päätynyt myös sarjan luottoinhokki Raiden. Pahasti pieleen menneen Afrikan-keikan jälkeen pehkotukalla on uusi mekaaninen käsi ja tuutti täynnä kostonhimoa.

Kosto tarjoillaan kuumana

Vertailua Bayonettaan on vaikea välttää, sillä noitaneidon henki leijuu vahvana Revengeancen yllä. Molemmat pelit ovat täysin ylilyötyä ja tarkkuutta vaativaa mätkintää, jossa pelisilmä, ajoituksentaju ja sorminäppäryys joutuvat koetukselle. Jos homma sujuu, Raiden silppuaa suurenkin ylivoiman vaivattomasti ja hetkessä. Jos ei, game over -ruutu tulee vastaan yhtä sukkelasti.

Pilkkomismekaniikka on yhä mukana: Blade-moodissa Raidenin korkeataajuuskatana menee läpi melkein mistä vain. Ohjaimen liipaisimen painuessa pohjaan aika hidastuu ja pelaaja saa valita linjan, jota pitkin miekka sujahtaa. Niin puut, pylväät kuin pahikset menevät siististi kahtia halutusta kohdasta.

Taistelun ulkopuolella mekaniikka jättää ainakin vielä toivomisen varaa. Tasanteen voi romahduttaa vihollisen alta sen tukipilarit katkomalla, mutta pahis itse ei ole siitä moksiskaan. Katkotuilla kamoilla ei ole juuri massaa, vaan ne kippaavat ontosti nurin ja sitten haihtuvat. Valmiissa pelissä tilanteen on ilmeisesti tarkoitus olla parempi. Toivottavasti niin, sillä tällaisenaan kikalta puuttuu pointti.

Näin siis taistelun ulkopuolella. Vihollisten kanssa painiessa Blade-tila vaikuttaa todella mainiolta. Keveiden ja leveiden peruslyöntien sekaan heitetyt laskelmoidut iskut viipaloivat kyborgeja kuin leipää.

Rämpyttämistä ja holtitonta miekanheiluttelua ei silti tueta. Blade-moodi syö runsaasti virtaa, jota saa vastustajien selkärankoja imeskelemällä. Optimoidulla pelaamisella jokainen vastustaja rivisoltuista isoihin mechoihin lähtee hallitun ruumiinavauksen myötä. Samalla suorituksesta saatava arvosana paranee. Elinrosvoilu rytmittää mukavasti otteluja, mutta turhan samanlaisena toistuva energiahörppyanimaatio alkoi tympiä jo lyhyen demon aikana. Se ei silti onneksi tullut toiminnan tielle.

Hieman yllättäen väistönappi on korvattu tiukkaa ajoitusta vaativilla vastaiskuilla. Aluksi pieneltä tuntuva muutos vaikuttaa koko pelin luonteeseen. Siinä missä Bayonetta tanssii nauraen vastustajan ympärillä, yrmy-Raiden menee jyrän lailla suoraan lyönneistä läpi. Edellyttäen toki, että ajoitus on kohdallaan. Hätiköity yritys kelpaa vielä torjunnaksi, mutta siirtää pallon vihulaisille. Myöhästymisestä tulee välittömästi rankkua.

Kamppailu tuntuu jo kokeiluversion perusteella fyysisemmältä ja tylymmältä kuin Bayonettassa. Vaikka kyse on pohjimmiltaan samankaltaisesta kelmilauman osumapisteiden kihnuttamisesta nollaan, äkkikuolettavat miekaniskut naamioivat kuvion paremmin. Irtoraajat ovat myös eri tavalla tuntuva merkki vastustajan tippumisesta kuin savupöllähdykseen päättyvä ilmalento.

Hiippailemaankin pääsee, joskin Metal Gear Solideja pelkistetymmin. Jos Raidenin saa ninjailtua huomaamatta vihollisen selän taakse, pystyy kelmin teloittamaan napinpainalluksella. Mahdollisuus poistaa kiusalliset sinkomiehet ennen rähinöitä on mukava, mutta se onnistui ainakin vielä liian helposti. Vihuun sai juosta pahki ennen kuin se hoksasi lähestyvän vaaran.

Demoversiossa on sisältöä kovin niukasti, mutta se jättää Raidenin tulevista seikkailuista todella lupaavan kuvan. Taisteluun on tehty tarpeeksi muutoksia, jotta se tuntuu omalta peliltään Bayonetta-lämmittelyn sijaan. Silti tuttu, raivoisa fiilis on tallella. Näyttää siltä, ettei Platinum petä tälläkään kertaa.

Mikko Lehtola

Xbox 360, PS3

Ilmestyy 22.2.2013