Last Lightin viesti on tyly: ihmiskunta ei opi virheistään.
Tuomiopäivästä tuli totta. Kolmas maailmansota runteli maapallon pinnan, selviytyjät linnoittautuivat maan alle metrotunneleihin. He syövät sieniä ja juovat vodkaa, mutta pimeässä vaanii outo uhka.
Slaavilainen synkkyys sopii peleihin, sillä Moskovan raunioihin sijoittuva Metro: Last Light on karun kaunis ja tiivistunnelmainen räiskintä. Sen tarinan on kynäillyt venäläinen Dmitri Gluhovski, jonka suosittuihin Metro-kirjoihin peli pohjautuu. Like on julkaissut suomeksi kirjat Metro 2033 (2011) ja heikomman opuksen Metro: 2034 (2012). Metro: Last Light on lähes suoraa jatkoa Metro 2033:lle (Pelit 5/2010, 89p), joka on kohonnut kolmessa vuodessa kulttiklassikon asemaan.
Last Light on mainiosti rytmitetty ja mukaansatempaava räiskintä, se on kuin Half-Lifen ja Stalkerin ukrainalainen lapsi. Last Light on näyttävä, tunnelmallinen ja vaativa, mutta parasta uudessa Metrossa on sen aikuinen ote. Pelin maailma on synkkä ja väkivaltainen, mutta ei täysin lohduton.
Eri hahmoja ja ryhmittymiä ei kannata jakaa mustavalkoisesti hyviksiin ja pahiksiin, pelin teemoista on löydettävissä sapkowskimaista harmautta. Tarina on edeltäjäänsä selvästi onnistuneempi ja samalla kompleksisempi. Metro-pelit ovat tekemässä räiskintäpeleille saman kuin puolalainen The Witcher on tehnyt roolipeleille.
Artjom, sankari ja konna
Päähenkilönä jatkaa edellisestä Metrosta tuttu Artjom. Nuori sotilas on tovereidensa silmissä arvostettu sankari, pelastaja, joka torjui Poliksen asukkaita kohdanneen uhan. Todellisuudessa Artjom on näkyjen ja epäilyksien riivaama ihmisraunio, joka epäilee tehneensä pahan virheen. Samoojaksi ylennetty nuorukainen lähetetään maan pinnalle hävittämään uhan viimeisetkin rippeet, mutta tehtävä menee pahasti pieleen ja hän joutuu vangiksi.
Yksinkertaisena etsi ja tuhoa -missiona käynnistyvä tarina kehittyy nopeasti monisyiseksi kertomukseksi ihmisluonteesta ja vallanhimosta. Metrotunnelien herruutta havittelevat punaista linjaa asuttavat kommunistit, jotka haikailevat Neuvostoliiton aikoja takaisin, lähistön asemalta löytyy toisaalta myös natsimielisten fasistien neljäs valtakunta. Poliittisten teemojen ohella Gluhovski sekoittelee tarinaan taitavasti toimintaa, kauhua ja scifiä.
Last Lightin maailmaan on helppo uppoutua. Metroasemille syntyneet asutuskeskukset ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan uskaltautuneet maan pinnalle säteilyn ja muiden vaarojen takia. Asukkaat toimittavat askareitaan, käyvät töissä ja pyrkivät selviämään arkipäiväisestä elämästä omalla tavallaan. Sotilaat harjoittavat kamppailutaitojaan, kauppiaat tarjoavat palveluitaan, kalastajat etsivät suotuisia kalastuspaikkoja ja jengiläiset haastavat riitaa.
Alkukantaiset vietit ovat voimissaan maailmanlopun jälkeenkin. Artjom voi asioida tissibaarissa, vetää pään täyteen paikallisessa kuppilassa tai käydä ampumaradalla listimässä rottia. Peli on ansainnut K18-leimansa: väkivalta on rajua ja etenkin käsikähmissä todella graafista. Paljasta pintaa riittää ja pelin teemat ovat muutenkin aikuiseen makuun. Toimintaseikkailu ei sovi heikkohermoisille, sillä metrotunneleita ja raunioitunutta Moskovaa asuttavat painajaismaiset hirviöt, jotka kaivautuvat esiin hämärän koittaessa.
Varjoista se iskee
Last Light on riisuttu kaikesta turhasta. HUD ilmoittaa ainoastaan käytössä olevan aseen ja sen patruunamäärän, kun lataa tai vaihtaa asetta. Terveysmittareita tai seuraavaan tavoitteeseen ohjaavaa nuolta ruudulla ei näy. Pelkistetty näkymä rakentaa tunnelmaa vahvasti ja auttaa heittäytymään seikkailun syövereihin. Uusavuttomat voivat käyttää kompassia suunnistamiseen, mutta ei sitä oikeasti tarvitse missään vaiheessa tarinaa.
Edeltäjänsä tapaan Last Light tasapainoilee onnistuneesti taistelun ja hiiviskelyn välillä. Taistelu noudattaa vähemmän on enemmän -periaatetta, jossa toiminnan keskiössä on mies, ase ja viholliset. Pistoolit ja haulikot on tarkoitettu ennen kaikkea ahtaiden sisätilojen puhdistamiseen, rynnäkkökiväärit ja tarkkuuskiväärit sopivat parhaiten avoimiin maastoihin. Mutkia voi myös tuunata erilaisin tähtäimin ja laajennuksin.
Hiippailu on tärkeässä roolissa, ramboilu ei edes onnistu haastavimmilla vaikeustasoilla. Vaikka ihmisvastustajat lakoavat yleensä tarkalla naamalaukauksella, suoraa rynnimistä fiksumpaa on tarkkailla hetki ympäristöä, tuhota valonlähteet ja napsia viholliset yksi kerrallaan. Heittoveitset ja erilaiset kranaatit monipuolistavat Artjomin arsenaalia. Kenttäsuunnittelu antaa hiipimiseen hyvät mahdollisuudet, tilat haarautuvat yleensä useampiin suuntiin ja piilopaikkoja on riittämiin.
Harmittavasti vihollisten tekoäly on varsin heikkoa. Ihmisvastustajat juoksevat liian usein Artjomin luokse jonossa, jolloin ne on helppo niputtaa samaan kasaan. Vartijat eivät kuule veitsellä tapetun kaverinsa kuolonkorinaa muutaman metrin päästä. Last Lightin haastavimpia vihollisia ovatkin suoraviivaisesti päälle rynnivät hirviöt, jotka kestävät runsaasti kuritusta. Kuten oikeassa paniikkitilanteessa, pakeneminen on toisinaan oikea ratkaisu.
Mukana on myös muutama pomotaistelu, mutta edes Nikon ei tarvitse niitä säikähtää. Isot rumilukset päihittää järjellä, ihmisvastustajiin puolestaan tepsii kylmä lyijy. Harmaita aivosoluja ei muutenkaan juuri rasiteta, välillä Artjom joutuu väistelemään jonkin verran ansoja ja miettimään kulkureittiään petollisella suoalueella.
Junassa on tunnelmaa
Suoraviivaisesti etenevä Last Light kertoo tarinansa päättäväisesti ja tyylillä, myös rytmitys on onnistunutta. Yhdessä tehtävässä paetaan fasistisotilailta, seuraavassa lymyillään jo varjojen kätköissä. Hetken päästä Artjom taistelee henkensä edestä hirviöitä vastaan Moskovan raunioissa ja kiitää veneellä karkuun vetten iljetyksiä. Kiivaat tulitaistelut, varjoissa hiipiminen ja rauhallinen tutkiminen ovat hyvässä tasapainossa, ja välillä Artjom voi hetkeksi rauhoittua kaupungeissa.
Näyttävä ulkoasu syventää tunnelmaa, Last Light on komeaa valon ja varjon tanssia. Maailma on armottoman tuntuinen ja kurjuus näkyy ympäristön lisäksi kaupunkeja asuttavien ihmisten kulahtaneessa vaatetuksessa ja elähtäneessä aseistuksessa. Maailmaa elävöittävät Artjomin mukana aika ajoin kulkevat toverit, jotka auttavat häntä taisteluissa ja kertovat tarinoita. Ympäristöstä löytyy myös kirjoja, jotka valottavat Metron tapahtumia, henkilöitä ja maailmaa.
Last Lightin musiikki on hyvää. Taistelun tuoksinassa ilmoille pärähtävä tykitys aiheuttaa adrenaliiniryöpyn, suvantokohdissa fiilistellään rauhallisemmissa tunnelmissa. Ääninäyttelyn kieleksi kannattaa suosiolla valita venäjä, paitsi jos nauttii teennäisellä venäläisaksentilla puhutusta englannista. Hieman kummallisena yksityiskohtana lähes kaikki pelihahmot hokevat Artjomille tämän nimeä, vaikka olisivat vasta tavanneet tämän. Ilmeisesti Venäjällä ollaan tuttavallisia.
Arvosteluversio kärsi pienistä lastentaudeista, jotka toivottavasti korjataan julkaisuun. Toisinaan varjot repeilivät tai seinistä näki läpi, mutta ongelmat ovat pieniä. Hieman typerästi näkökentän leveys (se kuuluisa FOV) oli taas vaihteeksi konsolimalliin rajattu kapeaksi eikä sitä voinut muuttaa edes pelin asetustiedostosta. Eiköhän se julkaisun jälkeen hakkeroida. Jotkut tahot ovat valitelleet pc-versiossa olevasta tähtäysavustuksesta, jota ei saa pois päältä, mutta minä en moista huomannut.
Last Light imaisee voimalla mukaansa. Tiivis tunnelma, erinomainen rytmitys, miehekkäät tulitaistelut ja aiempaa kiinnostavampi taustatarina luovat hienot puitteet vuoden parhaisiin kuuluvalle räiskinnälle. Idästä ponnistava Last Light on täydellinen vastaisku länsimaiselle burger-räiskintäviihteelle.
Kun Moskovan raunioituneita maisemia tarkastelee halkeilevan ja verisen kaasunaamarin läpi, tietää olevansa helvetissä.
Mutta millainen helvetti se onkaan!
Markus Lukkarinen
88
