Metroid on kiinnostavassa käännekohdassa. Metroid Prime oli nolkytluvun parhaita sarjoja, mutta idea kaluttiin kolmessa osassa loppuun. Nyt olisi uudistusten aika.
Metroidin luovuttaminen amerikkalaiselle Retrolle oli aikanaan rohkea veto Nintendolta. Vähintään yhtä uskaliasta on antaa naissankari tisseihin ja hardcoreen erikoistuneelle Team Ninjalle. Luvassa on taatusti säpinää, kun mauttomuuden mestarit pääsevät perinnesarjan kimppuun, mutta onko lopputulos parasta AAA-luokkaa vai puhdasta D-kuppia?
Tarinoita päiväkirjahuoneesta
Hylätyllä avaruusasemalla tapahtuu kummia. Samus Aran ryynää voimahaarniskassa pitkin käytäviä ampumassa uhat ja skannaamassa ympäristöä. Se ei ole uutta, mutta se on, että tilannetta selvittää myös armeijan erikoisjoukkoja. Seurasta huolimatta kaikki tehdään edelleen yksin. Vanhat inttikaverit ovat mukana vain juonielementteinä ja avaamassa uusien reittien sijasta vanhoja haavoja.
Aiemmat Metroidit eivät juuri raottaneet kasaristi olkatopattua voimahaarniskaa, vaan sankari on pitänyt suunsa kiinni ja tutkittava ympäristö puhuttelee. Team Ninjan idea tehdä toimintapelistä juonivetoinen seikkailu on piristävä, mutta toteutus ei. Tarina on kökköä b-scifiä, mutta karmeinta on, että kivikova mimmi joutuu tökeröiden teinitunteiden tulkiksi ja itsestäänselvyyksien sopertajaksi.
”Minulla oli vaikea nuoruus”, vuosikymmeniä vaiennut Samus Aran kertoo avoimesti tunteistaan. Kaikkein hävettävintä on, että Samus kertoo, miltä ”exän sanat niinq tuntuu”. Onneksi välinäytöksiä on harmiksi asti vain alussa ja lopussa.
Seikkailu on aiempaa putkimaisempi. Operaation johtaja kertoo kohteen, ja sitten seurataan karttaa. Reittiä ei joudu juuri etsimään, mitä nyt kuikuillaan pikkuaukkoja, joihin pujahtaa pallomuodossa. Tuttuun tapaan kannattaa tutkia kaikki pimeät nurkat ja reitit, joihin ei johdateta, sillä palkintona löytyy bonusesineitä. Uudessa menevässä maailmassa tallennushuoneet eivät ole reitin varrella, vaan reitillä.
Kaikki menee putkeen
Meni hetki tajuta, miksi Other M:n ympäristö tuntuu niin erilaiselta. Se johtuu miljöön arkisuudesta. Prime-trilogian mystiikka on tiessään, synkällä avaruusasemalla kysymyksiä herättää vain se, mitä kauheaa äsken tapahtui. Teknoharmaan ympäristön lisäksi mukaan on pakotettu perinteiset laava- ja jääympäristöt. Maisemavaihtelua on nipin napin riittävästi. Hauskinta vaihtelua tuovat Star Trek -tyyliset holokansi-illuusiot.
Alussa Samus menettää perinteiseen tapaan turbon, teho-ohjukset ja pommit, tarttumasäteen sekä muut vakiolelut. Neito antaa vanhalle esimiehelleen päätösvallan aseiden ja ominaisuuksien käytöstä. Matkalla ohitetaan useampi kymmenen liaanikiinnikettä tai tiettyä asetta vaativaa ovea, ennen kuin saa luvan käyttää tarvittavaa ominaisuutta. Laavakentässä ollaan jo loppusuoralla, kun kapiainen antaa viimein luvan suojapuvun käyttöön.
Minulla on paksu nahka sumealle pelilogiikalle ja toimiihan oikea armeijakin yhtä järjettömästi. Nyt rajoitus korpesi niin, etten viitsinyt palata nuohoamaan kertaalleen ohitettuja esinekätköjä.
Vihollisia ja ympäristöä ei skannata, mutta välillä jalat jämähtävät kiinni maahan, näkökulma siirtyy visiirin taakse ja ruudulta haetaan pieni yksityiskohta Wiimotella osoittaen. Yhtä typerää pelielementtiä ei tule ihan heti mieleen, mutta onneksi kohtia ei ole kovin monta.
Vähän vanhaa, vähän uutta
Toiminta on paluuta vanhaan. Samus juoksee hurjaa vauhtia, hyppii väkkäränä ja kamera pysyttelee kaukana. Usein juostaan sivuttain kuin vanhoina hyvinä 2D-aikoina. Other M onkin kuin Metroid, joka olisi voinut ilmestyä SNES:n Super Metroidin jälkeen. Ei ole sattumaa, että Other M sijoittuu juonijatkumossa heti Super Metroidin perään.
Ohjaus on osin retroa, osin kokeilevan erilaista. Wiimotea pidetään kädessä poikittain kuin 80-luvun ristiohjainta. Sähäkkä 2D-liikkuminen vaihtuu visiirin takaiseen kuvakulmaan, kun osoittaa Motella kohti ruutua.
Ristiohjain on liikkeissä salamannopea, mutta ei parhaimmillaan kolmiulotteisessa maailmassa tai taistelussa, jossa vihollisia on joka suunnassa. Ongelma ohitetaan automaattitähtäyksellä, jolla uhkaan osuu, jos vain pääilmansuunta on oikea.
Tökstöks-liikkuminen vaatii hetken totuttelua, mutta esimerkiksi kaarteessa riittää, kun pitää ohjaimella yhden suunnan. Koska lukitusnappia, sivuttaisaskellusta tai peruuttelua ei ole, joutuu viholliselle usein kääntämään selkänsä, jotta saa riittävästi etäisyyttä.
Visiirin takaa räiskimiselle on oma oppimiskäyränsä, sillä temppu vaatii asennon vaihtoa. Wiimote on nopeasti käännettävä kahden käden otteesta kohti ruutua ja osoitettava maalia. Samalla Samus jämähtää paikalleen ja viholliset ryntäävät hetkessä iholle. Läpipeluuseen jälkeenkään kuvakulman vaihto ei tuntunut luontevalta, mutta sentään toimivalta.
Ruudun osoittelu ei ole ainoa Motejumppa, sillä energiaa ja ohjuksia ladataan nostamalla Wiimote hetkeksi pystyyn. Se on kuumottavaa keskellä tiukkaa taistelua. Energia palautuu vain, jos on kuoleman kielissä, mutta sitten sitä palautuukin oikein kunnolla. Systeemin takia kannattaa ottaa vähän lisää osumaa tai kärvistellä hetki laavalammikossa, jotta saa akkansa riittävän heikkoon happeen latausta varten.
Vastustajilla on selvät heikkoudet. Useimmat tappaa ampumalla pysäyttävän jääsäteen ja sen jälkeen visiirinäkymästä lukittavan ohjuksen. Vihollisten selkään voi hypätä, ja kun otus on melkein lyöty, lopetetaan se wrestling-liikkeellä tai niskalaukauksella. Hienosti hidastettu lähitaistelu tuo taisteluun monipuolisuutta ja asennetta.
Ristiohjaimen tuplanäpäys väistää hyökkäyksen kuin hyökkäyksen ja lataa aseen tehokkaaseen vastahyökkäykseen. Samus hyppää syrjään vain, kun on jotain väistettävää. Tiukassa paikassa tulee naksnaks-nakutettua väistöä koko ajan. Taidon vaatiminen olisi ollut tyydyttävämpää, mutta vaivattomilla väistöillä selviää ihanan intensiivisistä tilanteista.
Hyvä yritys
Suoraviivaistuneen seikkailun jättämä aktiviteettiaukko täytetään onnistuneesti taistelulla. Pikkupomoja kohdataan tiuhaan, ja heikommat viholliset vaativat enemmän kuin laukauksen peruslaserista. Vaihtelua voisi olla enemmän, mutta tälläkin hirviösuunnittelulla pärjää.
Taistelu on intensiivistä, vaikka vaikeustaso on aika helppo. Pomoon tai pikkupomoon voi kuolla kerran, mutta harvemmin toista. Mokasta ei myöskään turhaan juoksuteta, vaan matkaa jatketaan samasta huoneesta.
Team Ninja uudistaa Metroidia, mutta päätyy osin erikoisiin ratkaisuihin. Juonta lukuun ottamatta suoranaisiin emämunauksiin ei sorruta. Seikkailu tuntuu ihan omanlaiseltaan: napakat kontrollit, vauhtia ja vaihtelua.
Other M:n kanssa viihtyy ihan kohtalaisesti vajaan kymmenen tuntia. Lopussa meno kasvaa eeppiseksi, sillä täysin varustettu Samus on mukavan tulivoimainen. Ei mahtipontisesta meiningistä nyt ihan jöpöä saa, mutta hyvän jälkifiiliksen.
Nintendo-pelin laatumittarin voi lainata 80-luvulta, sillä Other M:n jälkeen peukalo on taas hellänä. Osansa tosin on myös ristiohjaimen terävillä kulmilla.
79
