Nuorisotyöttömyys ei Might & Magicin maailmassa ole ongelma. Jos ei muuta puuhaa löydy, voi aina vaikka pelastaa maailman.
On aina yhtä miellyttävää, kun peli pääsee yllättämään takavasemmalta, kuten Ubisoftin Might & Magic: Clash of Heroes. Odotin Might & Magic -kuorrutettua taktiikkaropea, mutta sainkin roolipelimaustetun puzzlepelin ja vieläpä erinomaisen sellaisen.
Pelin tarina on aika yhdentekevä fantasiahömppä, jossa lauma teinejä pelastaa maailman ja juoni etenee japsiropetyyliin valmiiksi purkitettujen keskustelujen kautta. Varsinainen pelillinen sisältö koostuu viidestä lineaarisesta kampanjasta. Pelattavat osapuolet ovat haltiat, ritarit, demonit, epäkuolleet ja taika-akatemia, ja kaikissa kampanjoissa pääsee taistelemaan suunnilleen kaikkia muita ”kansoja” vastaan.
Seikkailijat rullailevat menemään maailmankartalla, jossa törmätään sekä kivoihin tovereihin että ilkeisiin öykkäreihin. Tarkoituksena on kehittää omaa, kampanjasta toiseen vaihtuvaa hahmoaan (joista muuten piristävästi enemmistö on naispuolisia) sekä mukana kulkevia sotajoukkoja yksinkertaisesti kokemusta ja tasoja keräämällä. Eri kansojen yksiköt eroavat toisistaan muutenkin kuin grafiikaltaan, yhteensä erilaisia yksiköitä on seitsemän per porukka.
Miesjunan kyytiin
Taistelut pahalaisia vastaan käydään erillisellä kentällä. Vihollisen joukot ovat ryhmittäytyneet ylemmälle ruudulle ja omat alemmalle kosketusnäytölle. Homman ideana ei suinkaan ole suoraviivainen mättö, vaan yksiköitä täytyy liikutella annetun siirtomäärän rajoissa ruudulla niin, että aina kolme samanlaista ja samanväristä ukkoa peräkkäin muodostaa hyökkäysvalmiin ryhmittymän.
Aktivoitu kolmen joukkio säntää vihollisen puolelle ruutua tietyn vuoromäärän mittaisen ”valmiusajan” jälkeen, teilaa tielleen osuvat vastustajat ja mahdollisesti vielä töräyttää vahinkoa itse vihollispäällikköön. Hyökkäysmanööverin jälkeen käytetyt ukkelit palaavat reserviin, josta ne voi kutsua satunnaismuodostelmana takaisin kentälle.
Uketsuja voi yhdistää myös rinnakkain, jolloin ne eivät hyökkää, vaan muodostavat eturiviin suojamuurin, jonka ominaisuudet vaihtelevat eri kansojen välillä. Sekavaa? Ehkä, mutta käytännössä paljon yksinkertaisempaa.
Periaatteessa siis systeemi muistuttaa Bejeweledin tapaisia kivienyhdistelypelejä. Oman lisänsä soppaan tuovat kuitenkin yksiköiden erikoisominaisuudet. Esimerkiksi jousimiehet eivät ryntää itse vihollisten kimppuun, vaan ampuvat nuolia, mutta siirtyvät silti aktivoinnin päätteeksi reserviin.
Eri yksiköillä on myös erimittainen valmiusaika: raskas jalkaväki valmistautuu hyökkäykseen hitaammin kuin ketterät jousihemmot ja on siten pidempään alttiina mahdolliselle vastahyökkäykselle, mutta toisaalta kestää mahdollisia vastaiskuja paremmin.
Eikä tässä vielä kaikki. Jokaiseen armeijaan kuuluvien kolmen erilaisen perusyksikön lisäksi kaikilla on käytössään kaksi erilaista eliittiyksikköä ja kaksi championia, joiden aktivointi on hieman erilaista kuin tavispetterien. Värillä on edelleen väliä, esimerkiksi eliittiritari valmistetaan hyökkäystä varten asettamalla tämän taakse kaksi samanväristä perusjamppaa. Championit, kuten lohikäärme, vaativat yhteensä neljä samanväristä kaveria.
On merkittävä taktinen ulottuvuus, mitä erikoisyksiköitä ja kuinka paljon milloinkin roikottaa mukanaan, sillä niiden aktivointi on huomattavasti tavanomaisia sotilaita hankalampaa, mutta usein myös sen arvoista. Kun pelisysteemin hienoudet oppii, muuttuvat taistelut yllättävän monipuolisiksi ja haastaviksi väännöiksi.
Huomionarvoista on myös se, että kun perusyksiköitä saa mukaansa kolme, niiden tyyppiä ei rajata mitenkään. Jos siis kuvittelee pärjäävänsä kolmella jousimiespoppoolla, niin voi halutessaan tehdä. Niinpä erilaisia vaihtoehtoisia armeijakokoonpanoja on paljon enemmän kuin yksikkötyyppien määrä antaa olettaa.
A-a-a-anime club
Pääjuoneen liittyvien taisteluiden lisäksi kentistä löytyy kaikenlaista sivutehtäväntynkää, kuten palkkionmetsästystä ja kevyttä pulmanratkontaa haastetaisteluiden muodossa. Niissä eteen lyödään valmis muodostelma, joka täytyy yhdessä vuorossa saada sellaiseen kuosiin, että kaikki vihollisen joukot tuhoutuvat.
Juonitehtävissäkin on kyllä vaihtelua, ja välillä eteen tulee kahinoita, joissa tarkoitus ei ole tappaa vastapuolen päällikköä vaan vaikkapa osua kahteen kytkimeen samanaikaisella hyökkäyksellä. Tämä pieni variaatio tehtävissä tekee etenemisestä mielekästä, kun ajoittain joutuu käyttämään aivosolujaan muuhun kuin tehokkaimpien hyökkäyskuvioiden säätämiseen.
Pelin toteutuksesta ei pahaa sanottavaa keksi. Hieman anime-tyylinen grafiikka on selkeää ja pikku-ukot erottuvat toisistaan riittävän hyvin. Käyttöliittymäkin on tehty ajatuksella, sillä se toimii oikeastaan yhtä hyvin joko napeilla tai styluksella, joten valinnan voi tehdä ihan siltä pohjalta, kummasta itse pitää enemmän. Kirsikkana jätskitötterössä on vielä moninpeli kahden DS:n välillä.
Aiemmin indiepeleillään jonkintasoista mainetta niittänyt kanadalainen Capybara Games -studio osuu ensimmäisellä DS-yrityksellään suoraan napakymppiin: Clash of Heroes on paras ja koukuttavin puzzlepeli sitten Puzzle Questin.
90
