Jos eivät nyrkkeilijälle Mike Tysonin avustuksella portit aukene, niin jo on ihme. Menestys vai vankilan portit, se onkin sitten jo toinen tarina.
Kun pelin tekee Midaan kosketuksen löytänyt Codemasters ja kannessa komeilee kiistelty ja 1980-luvulla kiistaton raskaan sarjan maailmanmestari Mike Tyson, leijailee ilmassa hien hajun ohella selkeää menestyksen aromia.
Mike Tyson -nyrkkeilyssä on neljä pelimuotoa. Harjoittelu on juuri sitä miltä kuulostaakin, ja versus-moodissa valitut nyrkkeilijät ottavat toisistaan mittaa vapaavalintaisilla säännöillä. Showcasessa kamppailee aluksi kahdeksan ja tarpeeksi pelaamalla kuusitoista maailmanmestaria kaikille painoluokille yhteisestä mestaruusvyöstä.
Valitettavasti kaikki nyrkkeilijät Tyson poislukien ovat mielikuvituksen tuotetta. Tekijät ovat keksineet hahmoille persoonan, mutta siitä, onko mielenhallintataikuuden käytöstä epäilty voodoopappi tai 60-vuotias kalju pappa onnistuneita nyrkkeilijähahmoja, voi olla monta mieltä.
Pois gettojen gaduilta, poika
Mielenkiintoisimmassa osiossa Tyson ryhtyy valmentajaksi, jolloin pelaaja omaksuu Rauta-Miken suoraan kadulta salilleen raahaaman noviisin roolin. Valmennus on omalla vastuulla ja nyrkkeilijää voi kehittää harjoitusohjelmaa rukkaamalla haluamaansa suuntaan. Sopivasta ruokavaliostakin pitää huolehtia, ainakin jos ottelee muussa kuin raskaassa sarjassa - liian läskinä kun ei kehään kelpaa.
Uuden Tysonin kasvattaminen on aluksi todella mielenkiintoista, mutta alkaa valitettavasti toistaa itseään nopeasti. Valmennus noudattaa koko ajan samaa kaavaa ja kun oikean tavan on kerran oppinut muuttuu se puolihuolimattomaksi rutiiniksi. Ottelun jälkeen levätään pari viikkoa ja siitä työmäärää lisätään vähitellen, kunnes onkin aika sopia seuraavasta ottelusta tai hyväksyä tietokoneen esittämä haaste.
Jostain syystä täysin omaa nyrkkeilijää ei saa tehdä. Nimen voi kyllä muuttaa, mutta Walter Schiller on Walter Schillerin näköinen ja ottelee Saksan punamustissa shortseissa vaikka nimi olisi mikä. Ruhojakin on vain muutama per painoluokka ja jostain syystä melkein kaikki ovat valkoisia. Tunnetta omasta nyrkkeilijästä ei pääse oikein syntymään.
Paita pois ja kehään
Realismiltaan Tyson hilluu jossain arcaden ja simulaation epämääräisessä välimaastossa. Ajoittain meininki ringissä äityy yksinkertaiseksi mätöksi, jossa veri lentää ja salamat sinkoilevat. Mielenhallintataikuutta ei sentään kukaan käytä, mutta nyrkin virittäminen syö kyllä mielikuvan oikeasta nyrkkeilystä tehokkaasti. Lyöntinappia pohjassa pitämällä nyrkkeilijä tärisyttää nyrkkiään valmiusasennossa ladaten lyöntiinsä lisätehoa - mieleen tulee väistämättä Karate Kid kurkipotkuineen.
Jos jonkun pelin tekijätiimistä haluaisin nähdä kehässä Tysonin vastaisessa kulmassa, olisi tämä henkilö tekoälystä vastaava henkilö. Tietokoneen nyrkkeilijöitä on nimittäin vain kahta lajia, joista kumpikin on yhtä typerä. Ensimmäiselle annoin nimeksi Lyö Minua, ja sen taktiikkana on ottaa iskuja passiivisesti vastaan kunnes kongi kumahtaa tai energia loppuu. Toinen on nimeltään Yleinen Syyttäjä, joka puolestaan rynnii koko ajan nyrkkejään sinne tänne heilutellen eikä välitä lainkaan siitä, osuvatko iskut mihinkään.
Kummankin vaihtoehdon voittaminen on helppoa. Ensimmäinen otteluni jäi ainoaksi hävityksi, mutta Yleinen Syyttäjä rupeaa painamaan ennen pitkää ahdistuksena rintakehässä. Sitä vastaan otteleminen ei vain ole yksinkertaisesti hauskaa, kun joutuu koko ajan pakenemaan toisen päämäärätöntä huitomista. Väliin ei ehdi itse iskemään, ellei ensin peruuta, sitten lataa nyrkkiään ja odota kunnes raivohullu vastustaja ehtii huitomiseltaan lähemmäs.
Kuvallisesti Tyson on jees, joskin verta ja hikeä lentää otteluissa sen verran liioitellusti, että lehdistötilaisuuteen voisi tuoda pari rusinaa ottelua ruotimaan eikä kukaan huomaisi eroa. Ääniä ei kuuluttajaa lukuunottamatta paljon ole, mutta ne vähäiset rusahdukset toimivat hyvin yhdessä grafiikan kanssa. Välillä melkein kyyneleet alkavat valua kun omaa poikaa sattuu leukaan tavallista kovempaa.
Yksinpeli kärsii huonosta tekoälystä, kaksinpeli kunnollisen kuvakulman puutteesta. Yksin pelatessa sopivat kamerat ovat kaksinpelissä epäreiluja, ja sivunäkymä (ainoa kaksinpelin kannalta tasapuolinen) on perspektiiviltään epäselvä ja muuttaa kaupan päälle muissa kamerakulmissa maanmainion loogisesti toimivat kontrollit erilaisiksi.
Uramoodissa on ideaa ja muutenkin Tysonista löytyy potentiaalia. Sääli vain, että peli seuraa orjallisesti nimihenkilönsä viitoittamaa tietä ja hukkaa suuren osan mahdollisuuksistaan hölmöilyyn kehässä ja sen ulkopuolella. Keskinkertaisuus ei ole näinä päivinä hyve.
70
