Mission: Impossible - Operation Surma (Xbox, PS2) – Vaarallinen tehtävä

Operation Surma yhdistää Splinter Cellin hiiviskelyn Mission: Impossible -elokuvista tuttuun lisenssiin. Lopputulos ei kumarra ketään vaan pyllistää kaikille.

Pahuuden akseli rullaa eteenpäin sutjakkaasti. Fenno-ugrilaisittain osuvasti nimetyssä Mission: Impossible - Operation Surmassa akselia voitelee pahuuden rasvalla Jugarian, kuvitteellisen itäeurooppalaisen pikkuvaltion diktatorinen presidentti Simon Algo. Algon esikuvina ovat ilmiselvästi toimineet Serbian setä Slobodan ja Valko-Venäjän Aleksandr Lukashenko, miehen tavoitteet vain ovat astetta korkealentoisempia.

Tuhoisan tietokoneviruksen, biologisten aseiden ja muiden modernin terrorin välineillä Algo aikoo suistaa lännen demokratiat taloudelliseen sekasortoon ja painaa koko Balkanin niemimaan rautaisen saappaansa alle. Ilmeisesti Jugariassa ei ole öljyä, koska Yhdysvaltain interventio ei ole vaihtoehto. Vain salaperäinen IMF-organisaatio voi suistaa Algon roistomaiset suunnitelmat raiteiltaan.

Operation Surma lainaa viitekehyksensä kahdesta viime vuosien toimintaelokuvasta. Tom Cruisen vihailijoilla on syytä iloon: päähenkilö Ethan Huntissa tuttua ovat vain nimi ja miehen operaatioissa käyttämät tekniset apuvälineet.

Voi mikset hyppele

Suurin osa tehtävistä, tai pikemminkin alitehtävistä, joihin viisi suurempaa tehtäväkokonaisuutta jakautuvat, on hiljaista ja huomaamatonta soluttautumista. Splinter Cellin tunnelmaan ei silti päästä.

Monimutkaiset kontrollit täyttävät koko padin. Ongelmana lähes kaikki toiminnot on paikkakohtaisesti ohjelmoitu. Ethan ei kiipeä edes kadulta jalkakäytävälle ellei sitä ole erikseen määritelty. Kaikkialla olevat kaiteet muodostavat riuskalle agentille ylitsepääsemättömän esteen. Vaatimattomissa välianimaatioissa akrobaatin lailla liikehtivä supersankari ei pelitilassa käsittämättömästi ponnista kuin kymmenen senttiä suoraan ylöspäin.

Liikkumiselle asetetut rajoitukset näkyvät epäloogisuuksina ja suoranaisina järjettömyyksinä tasosuunnittelussa. Kentät eivät voisi olla paljon putkimaisempia. Vaihtoehtoisia lähestymistapoja ei ole, ja eteneminen latistuu pelkäksi oikean reitin etsimiseksi. Kun hetkellinen jumitus iskee, kannattaa katse suunnata ylöspäin. Sieltä se tartuntaputki viimeistään löytyy.

Ei ole pakko hiipiä, vihulaisten kylmentäminen yksi kerrallaan riittää, jos kukaan ei näe. Ja vaikka vahinko pääsisikin sattumaan ja raadon kollega tekisi hälytyksen, aikaa summerien hiljaiseksi hakkeroimiseen riittää. Kukaan ei epäile mitään, vaikka päälle-pois-kaava toistuisi sata kertaa.

Vihollisten keinoäly on olematon ja omituinen. Vartijat esimerkiksi kuulevat kameroiden pimentämiseen käytettävän EMP-aseen hiljaisen sihahduksen, mutta eivät naapurivartijan niskan lugerointia. Miekkoset näkevät ajoittain seinien läpi, ja pimeässäkin sen jälkeen, kun ovat kerran saaneet pelaajan jyvälle. Monin paikoin vihollisten toiminta on tiukasti skriptattua, jotta siinä olisi edes jotain järkeä.

Maailma näyttää PS2:lla ylivaloisalta, Xbox onnistuu luomaan edes jonkinlaista illuusiota pimeydestä. Todellisuudessa olosuhteita on kummassakin versiossa tasan kaksi: valo, jossa Ethan näkyy ja varjo, jossa sankari on hetken paikallaan kykittyään turvassa.

Ei saa jäädä säteeseen makaamaan

Hiipimistä piristävä räiskintä floppaa, koska osuudet ovat huonosti toteutettuja. Tähtäys on epätarkka ja ruudunpäivitysnopeus putoaa dramaattisesti, kun vihollisia on vähänkin enemmän. Loppua kohti räiskinnän suhteellinen osuus lisäksi nousee rankasti.

Osa tehtävistä on silkkaa ongelmanratkaisua ilman hiipimistä. Puzzlet menettelevät aluksi, vaikka osin epäloogisia ovatkin, mutta järkyttävän pitkä, lasersäteitä täynnä olevaan torniin kiipeäminen paukauttaa pahemman kerran yli sietokyvyn ylärajan. Saman kohdan hinkkaaminen lähes neljän tunnin ajan ei vastaa käsitystäni hauskanpidosta.

Operation Surman parasta antia ovat muutamat IMF:n teknisiin vimpaimiin perustuvat tehtävät, kuten hyönteisen kokoisella vakoilulaitteella lentely pitkin ilmastointikanavia. Myös naamioleikkitehtävät jaksavat innostaa etäisesti, bioaseprojektin sabotointi sitä vetäväksi pahikseksi tekeytyneenä on hauskempaa kuin pökkelönaama-Ethanina. Kumpaakin edellä mainituista on vähän.

Tekniset päätökset on selvästi tehty mustan Surman ehdoilla, ja se näkyy. Hahmomallit ovat kelvollisia, mutta muuten peli on graafisesti tasapaksu. Ääninäyttely on laimeaa, ja kaupan päälle Ethanin karhea ääni ja kiiltokuvapoikamainen ulkomuoto eivät sovi lainkaan yhteen.

Operation Surma on kaikin puolin väsynyt, innoton ja mekaaninen esitys. Kun se kaiken lisäksi on ohi parin illan pelaamisella (jossa on mukana merkittävä määrä toistoa), ei peliä hyvällä tahdollakaan voi suositella kuin korkeintaan kaikkein fanaattisimmille Mission: Impossible -fanipojille. Jos sellaisia edes on.

68