Tuomas Honkala on huolissaan pelien kotimaisuusasteesta.
* * * * *
Kotimaani ompi Suomi, Suomi armas synnyinmaa. Siellä korkeintaan joku NHL-Saku pelin kantta koristaa.
San Franciscon opettavainen Game Developers Conference on periamerikkalainen tapahtuma. Konferenssin yleisö ja puhujat ovat muutamaa hassua japanilaista lukuun ottamatta melkein kaikki amerikkalaisia. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, minulla ei ole mitään amerikkalaisia vastaan, mutta pelinkehittäjien USA-keskeisyyttä on vaikea olla huomaamatta.
Erityisesti pelikulttuuria sivuavia kysymyksiä käsitellään kuin muuta maailmaa osavaltiorajojen ja Yhdysvaltain perustuslain ulkopuolella ei olisikaan. Se on sääli, sillä ulkomaalaiselle tarkkailijalle ei jää juuri mitään kotiin vietävää sinänsä kiinnostavista rotu- ja sananvapauspohdinnoista.
Värisuora
Tunsin taas olevani väärässä paikassa, kun GDC-panelistit ruotivat videopelisankareiden etnistä kirjoa, tai pikemminkin sen puutetta.
Paneelin ainoa valkoihoinen, Ohio Universityn apulaisprofessori Mia Consalvo oli tarkastellut 150:ttä vuosina 2005–2006 julkaistua peliä ja luki niiden pohjalta tylyt madonluvut. Peleissä esiintyneistä reilusta 8 000 pelihahmosta liki 90 prosenttia oli miehiä ja varsinaisista päähenkilöistä 85 prosenttia valkoihoisia. Näistä peleistä yhdessäkään ei ollut latinoa tai intiaanialkuperää olevaa päähenkilönä ja harvoille mustaihoisille päähenkilöille oli varattu lähinnä urheilijoiden ja gangstereiden rooleja.
Muut panelistit, afrojuutalaiseksi esittäytynyt Leigh Alexander, afromeksikolainen (”blacksikaani”) Jamin Brophy-Warren ja intialaista alkuperää oleva Manveer Heir nyökyttelivät sen näköisinä, että he taisivat tunnistaa asioiden tilan jo ilman tutkimustakin. Siitä eteenpäin panelistien anekdooteille ei näkynyt loppua.
Heavy Rain, jonka nimetön tapahtumapaikka on tunnistettu Philadelphiaksi, korpesi Wall Street Journaliin kirjoittavaa Brophy-Warrenia. ”Kaikki neljä päähenkilöä ovat valkoisia, vaikka Philadelphian väestöstä puolet on mustia”, Phillyn kasvatti murisi.
Tummaihoinen, mutta ei missään nimessä afroamerikkalainen, Manveer Heir tiesi mistä homma puristaa. ”Musta ei ole kaunista”, hän sanoi. ”Kasvoin valkoisella alueella ja minua kutsuttiin Rodney Kingiksi. Häpesin ihonväriäni.”
Raven Softwarella (sijainti: vitivalkoinen Madison, Wisconsin) työskentelevä Heir havainnoi osuvasti, että kaikki Bioshockin ”pikkusiskot” ovat valkoihoisia pikkutyttöjä. Heirin julma arvio on, että pelaajat eivät kokisi mustia pikkusiskoja yhtä sympaattisina.
Jopa Mass Effectin monikulttuurisuus osoittautuu pelkäksi silmänlumeeksi, vaikka komentaja Shepardin ihonväriä voi vaihtaa. Gamasutran Leigh Alexanderin mielestä tummaihoinenkin Shepard puhuu ja käyttäytyy kuin valkoihoinen sankari.
Värillä on väliä, selittää tutkimuksiaan siteeraava Mia Consalvo. Vähemmistöt tarvitsevat esikuvia ja samaistumisen kohteita mediassa. Elokuva- ja pelihahmot ovat tärkeitä palasia lasten ja nuorten minäkuvan rakentamiselle ja hyvän itsetunnon muodostumiselle. Vastaavasti mustat ovat gangstoja -tyyppiset stereotypiat heijastuvat lasten suhtautumisessa vähemmistöihin.
Aimo Herätys
Panelistien terävät huomiot ja sydäntä särkevät lapsuudenmuistot eivät missään vaiheessa irtaantuneet Yhdysvaltain rajojen ulkopuolelle. Pelit ja pelaaminen nähtiin etnisenä taistelukenttänä, jossa tunnustetaan väriä, mutta ei kansallisuutta. Kansallisuutta ei tarvitse erikseen tunnustaa, sillä peleissä kaikki ovat amerikkalaisia, siis kaikki paitsi viholliset.
Etnisesti kirjavat panelistit ovat toki oikeassa, pelimaailmassa on virhe, mutta entäs me muut? Edellinen muistikuvani suomalaisesta päähenkilöstä muussa kuin urheilupelissä on 1980-luvun Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Uunostakaan ei ole kovin kummoiseksi esikuvaksi, eihän elämä voi olla pelkkää appiukon siivellä loikoilua ja nakkivettä.
Kysyin taannoin Remedy Entertainmentilta, miksi Alan Wake ei sijoitu Suomeen. Vitsikkäässä läpässä oli vakava ydin. Jos kaupalliset näkökohdat sivuutetaan, niin miksi helvetissä ei? Onhan se aivan pähkähullua, että pelintekijät ympäri maailmaa turvautuvat automaattisesti amerikkalaiseen näkökulmaan.
Miksi japanilaiset sijoittavat selviytymiskauhupelinsä amerikkalaisiin pikkukaupunkeihin? Miksi Itä-Euroopassa tehdään pelejä amerikanitalialaisesta mafiasta tai, vielä pahempaa, jostain Vietnamin sodasta? Onko kaikki ei-amerikkalainen kulttuuri niin köyhää, vierasta ja hävettävää, ettei sitä kehdata esittää muulle maailmalle?
En keksi yhtään kulttuurin osa-aluetta, joka olisi yhtä läpitunkevan amerikkalaistunutta kuin videopelit. Kaikkien Hollywood-elokuvien, Dan Brownin roskaromaanien ja muun amerikkalaisen hapatuksen vastineeksi meillä on kotimaisia elokuvia ja tv-sarjoja, kotimaista kirjallisuutta ja kotimaisia artisteja. Olkoot kotimaiset vaihtoehdot sitten miten köykäisiä tahansa, ainakin ne ovat vaihtoehtoja. Peleissä on tarjolla vain Spede Pasasen malli, jossa teeskennellään kansainvälistä kuvaamalla länkkäriä hiekkakuopalla.
Ihanaa, leijonat, ihanaa!
Kuten amerikkalaiset sanovat, puhuminen on halpaa. On helppoa vaatia supisuomalaisia pelejä, mutta paljon vaikeampaa ideoida niitä. Olen kuitenkin valmis yrittämään.
Ilkka Remes on Suomen Tom Clancy, joten hänen nimissään voitaisiin julkaista vaikka minkälaista sotilassimulaattoria ja teknotrilleriä. Jos Remeksen omien romaanien aiheet eivät tunnu riittäviltä, kirjailija voitaisiin valjastaa vaikka kokonaan uudenlaisen toimintapelibrändin isäksi. Miltä kuulostaisi Ilkka Remeksen Karhuryhmä, suomalainen peli vastaterrorismista? Vaikka itse sanonkin, niin helkutin hyvältä.
Kotimaisen sarjakuvan suursuosikki, Pelit-lehden lukijoiden ja toimituksen rakastama Viivi & Wagner on ilmiselvää pelimateriaalia sekin. Jos parisuhdesarjis kelpaa hulvattomaksi teatterikomediaksi, niin miksei myös tunnin episodeina eteneväksi huumoriseikkailupeliksi. Miten laistaa siivouksesta? Onko Viivin ystävätär lihonut vai raskaana? Onnistuuko sika livahtamaan pubiin omin luvin? Puhdasta komediakultaa!
Mitä elokuvapeleihin tulee, väitän, että mikä tahansa Solar Filmsin tuotos kelpaa. Suomen katsotuimmista elokuvista on lyhyt matka Suomen pelatuimmiksi peleiksi. Ole hyvä, Markus Selin!
V2 – Jäätynyt enkeli. Puzzleseikkailu, jossa turkulainen yksityisetsivä ratkoo Porissa joukon minipelimäisiä rikospähkinöitä. Välinäytöksissä nautitaan kylmästä oluesta ja kuumista naisista.
Rööperi. Häpeämätön Grand Theft Auto -klooni, jossa Tomppa, Krisu, Mustalais-Kari ja Uki rötöstelevät fotorealistisessa Helsingissä vuosina 1966–1979. Välinäytöksissä aikuiset miehet itkevät.
Dark Floors. Jäätävä selviytymiskauhupeli, jonka tapahtumapaikka on pimeyden valtakunnaksi muuttunut sairaala. Välinäytöksissä Suomi on huolissaan julkisesta kuvastaan hirviöyhtyeen takia.
Häjyt. Root Beer Tapper -henkinen Facebook-peli, jossa kyyditään pimeää viinaa janoisille pohjalaisille. Alaikäisille myyminen maksaa elämän. Välinäytöksissä jaetaan Jussi-patsaita.
Matti. Tinkimätön mäkihyppysimulaattori, jonka uramoodissa edetään piirisarjasta Holmenkolleniin. Välinäytöksissä ryypätään ankarasti.
Levottomat. Ambulanssilääkäri kiirehtii hälytystehtävästä toiseen fotorealistisesti mallinnetussa Turussa. Välinäytöksissä paritellaan ankarasti.
Mannerheim. Kansakunnan ikonin elämään perustuvan roolipelitrilogian ensimmäinen osa, jossa on tutkittavana 40 neliökilometrin siivu myyttistä Keski-Aasiaa. Ennätyskalliiden tuotantokulujen takia pelissä ei ole välinäytöksiä.
Kun tällaisia ideoita riittää, mihin tarvitaan amerikkalaisia?
