Mount & Blade: Warband (PC) – Hevoskuiskaajan paluu

Hevoskuiskaajan paluu

Miekka, kilpi ja hevonen – kaikki muu on turhaa.

Kohotan varsijouseni ja tähtään kohti laukkaavan ritarin hevosta. Minulla on aikaa vain yhteen laukaukseen, joten toinen meistä kuolee tänään, ystäväni. K-twang! Hevonen kaatuu ja heittää lordin maahan. Rakkaat viikinkitoverini hakkaavat puolustuskyvyttömän ritarin kuin ohimennen, mahdollisuuttakaan antamatta. Sääli ja reiluus ovat sairauksia, joihin keskiajalla ei ole varaa.

Reilu vuosi sitten (virallisesti) ilmestynyt Mount & Blade (Pelit 9/2008, 88 p) yhdisti roolipelissä keskiaikateeman viimeisteltyyn satojen miesten väliseen taisteluun. Sellaiset asia kuin aseilla huitominen ja niitä vastaan puolustautuminen, jousilla ammuskelu ja ratsailta taistelu on toteutettu tavalla, johon yksikään muu peli ei veny.

Mount & Blade: Warband on itsenäinen lisälevy, jossa on korjattu emopelin pahimpia puutteita ja lisätty tukullinen uusia jippoja. Ehdottomasti tärkein lisäys on moninpeli, jonka puute vaivasi minua jo alkuperäisessä Mount & Bladessa. Yksinpeliin on ympätty uusi kansa, uudenlaisia tehtäviä ja muuta sisältöä. Grafiikka on parempaa, uudet animaatiot esimerkiksi eivät enää ole niin robottimaisen näköisiä, joten vastusten mättäminen tuntuu yllättävän paljon paremmalta.

Aavikkoretki hiekkalaatikossa

Warbandin yksinpeli on avoin hiekkalaatikko. Jos ei huvita työskennellä yhdenkään kuninkaan alaisena, voi alkaa vaikka pahamaineiseksi rosvoksi ja hankkia läskiä leivän päälle kauppakaravaaneja ryöstelemällä. Alussa kruunupäiden kanssa kaveeraaminen kannattaa, jotta saa kerättyä rahaa kookkaan sotajoukon palkkaamiseen. Warbandin keskiaikaiset kansat ovat helposti tunnistettavia. Halusin tutustua lisärin uuteen aavikkokansaan, joten värväydyin palatsissa asuvan sulttaanin palvelukseen. Hänen turbaanipäiset soturinsa ovat hurjia hevosmiehiä, joita halusin ehdottomasti omaan armeijaani.

Taistelua on parannettu. Joukkojen komentaminen on selkeämpää, nyt sotilaansa saa helposti oikeisiin asemiin. Soturit voi jakaa näppärästi useisiin pienempiin osastoihin, jos haluaa esimerkiksi jalkaväkeä jousimiesten suojaksi, mutta hyökätä lopuilla.

Uusista tehtävätyypeistä parhaimpia ovat linnoihin tehtävät pelastusretket, joissa hiivitään linnan vankityrmään ja autetaan tärkeä vanki pakosalle. Jos siinä onnistuu, saa vangista itselleen luotettavan liittolaisen ja bonuksena ihan mukavan summan rahaa. Uudet tehtävät ovat pääosin onnistuneita ja parempia kuin ne vanhat, mutta osittain vielä aika bugisia ja keskeneräisiä.

Kun on hankkinut tarpeeksi mainetta taistelukentiltä, voi alkaa pelata valtaistuinpeliä joko mieleisensä hallitsijan hovissa tai perustaa oman kuningaskunnan ja julistautua sen yksinvaltiaaksi. Jos valitsee ensimmäisen vaihtoehdon, joutuu jatkuvasti mielistelemään kuningasta ja hänen kavereitaan, mutta se on nopein ja helpoin tapa päästä linnan tai kokonaisen kylän isännäksi. Maaomaisuus tietää kunnon verotuloja.

Oman kuningaskunnan hallitseminen on jo huomattavasti vaikeampaa, mutta myös palkitsevampaa ja vapaampaa. Kun on oma kuninkaansa, ei tarvitse noudattaa muiden käskyjä vaan saa itse päättää sodista ja muusta diplomatiasta. Diplomaattisten suhteiden hoitaminen on etenkin alkuviikkoina hyvin tärkeää, ettei joudu hyökkäyksen kohteeksi itselle sopimattomaan aikaan.

Koko kuningaskuntaansa voi yrittää hallita yksin, mutta on järkevintä hankkia edes muutama vasalli auttamaan maan rajojen puolustuksessa. Parhaita vasalleja saa mukana kulkevista sankareista, jotka vasalliksi tultuaan voivat koota oman armeijansa ja lähteä mukaan sotimaan. Hallitsemisapua saa myös omalta vaimokullalta, josta voi tehdä valtakuntansa ministerin.

Vaimon pokaaminen ei ole mikään helppo juttu, koska naiset ovat usein turhan vaativia ja Warbandissa tuplana. Heille ei riitä pelkkä komea ulkonäkö, vaan miehen pitää myös omistaa hieno linna ja voittaa useita turnajaisia. Kaiken lisäksi hänen pitäisi pystyä esittämään herkkää runopoikaa, vaikka oikean soturin mielestä runopojat eivät sovi kuin miekan terään nykimään.

Monipuolisempaa valtataistelua ja naisseikkailuita lukuun ottamatta Warbandin yksinpeli ei eroa juurikaan alkuperäisestä emopelistä. Ei juonta, ei selkeää päämäärää. Uudet tehtävät ovat tietenkin kivoja lisiä, mutta toistaiseksi niitä on vielä vähän. Oman valtakunnan näprääminen on onneksi oikein hauskaa.

Kalpeat ratsastajat, veljeni

Warbandin moninpelin vahvuus on se, että se on aika lailla ainoa laatuaan. Kun antaa Bernard Cornwellin hienon kirjasarjan Viimeinen kuningaskunta temmata itsensä raa’alle 1100-luvulle viikinkien ja englantilaisten sotiin, pakostakin huutaa yöhön: Minä haluan ottaa paikkani kilpimuurissa, miekka ja kilpi kädessä! Haluan survoa vihollisen siihen mutaan, jota syntyy kun veri ja kusi tallautuvat taistelevien miesten jaloissa! Raargh!

Ja Warband vastaa huutooni. Tai no muta uupuu, mutta taistelussa on oikea ote. Jo jousilla ampuminen vaatii taitoa. Miekkailu (tai millä tahansa kättä pidemmällä huitominen) ja torjunta on helppo ymmärtää, mutta teoria usein haihtuu päästä, kun edessä on tosipaikka kaksikätisen miekan kanssa. Opit päästä haihtuvat, iskut huitomiseen vaihtuvat.

Menneiden aikojen uroot ottavat yhteen pienillä tai keskisuurilla kunnian kentillä, aiheena vuoristoa, linnoja tai pieniä kyliä. Pelkissä tappomatseissa ei ole muita tavoitteita kuin toisten teilaaminen. Linnanvaltauksessa hyökkääjien tarvitsee ensin laskea laskusilta alas ja sen jälkeen nostaa oma lippu salkoon. Tämä vaatii hyökkääjiltä jo jonkinlaista taktikointia, sillä yksikseen liikkuvat sooloilijat kuolevat äkkiä puolustajien nuoliin. Toinen hyvä pelimuoto on Fight & Destroy, jossa tuhotaan vastapuolen katapultit ennen aikarajan umpeutumista. Ahkerien modaajien yrityksistä mielenkiintoisin on co-op-moodi Invasion, jossa kourallinen pelaajia saa vastaansa kokonaisen bottiarmeijan.

Parempaa asetta ja panssaria ostetaan uuden erän alussa tapoista ja voitoista saatavilla palkintorahoilla. Varustevalikoima määräytyy valitun luokan mukaan: jalkaväki saa parhaat kilvet ja miekat, jousimiehet pääsevät yllättäen käsiksi monenlaisiin jousipyssyihin, ratsuväellä on yksinoikeus peitsiin ja hevosiin. Omalla kansalla on suuri vaikutus näihin luokkiin ja niiden varusteisiin. Esimerkiksi pohjanmiesten ratsuväki on tavallista heikompaa, mutta heittokirveitä viskova Nord-jalkaväki onkin sitten huippuhyvää.

Moninpelimatseihin mahtuu parhaimmillaan 64 pelaajaa, mutta määrällä ei tunnu olevan vaikutusta pelattavuuteen, sillä isommatkin matsit pyörivät moitteettomasti. Meno on usein kaoottista. Hengissä pysyminen on aluksi vaikeaa, kun nuolia satelee joka suunnasta ja vihaisen näköiset soturit käyvät armotta päälle. Pakeneminen ei kannata, koska se on varma tapa jäädä hevosmiehen uhriksi. Pian oppii kulkemaan tiimikavereiden kanssa muodostelmassa, ja oma elinaika vähintään tuplaantuu. Isolla porukalla on myös helppo torjua tavallisesti niin tuhoisia ratsuväkirynnäköitä, sillä hevoset pysähtyvät keihäsmuuriin hetkessä. Ratsutaistelussa viivettä on joskus vähän, mutta tärkeissä kaksintaistelutilanteissa kaikki toimii mallikkaasti.

Nordin veri ei vapise

Warband on alkuperäistä Mount & Bladea parempi lähes joka osa-alueella. Mount & Bladen veteraanina olisin kaivannut yksinpeliin vielä enemmän sisältöä, mutta moninpeli on kieltämättä melkoinen piristysruiske. Ikävä kyllä mitään tilastoja ei pidetä, kamoja avata eikä suorituksia tienata, joten pelaaminen saa olla oma palkintonsa.

Hyvä, rehti kaksintaistelu toista taitavaa ihmistä vastaan on tietysti jo niin kovin palkitsevaa, mutta kun pääsee miekka kädessä muureilla ammuskelevien huolettomien vihollisjousimiesten taakse, tulee todella hyvä ja lämmin olo.

 

 

Tuoreet ritarit todistavat

Minulle Mount on jäänyt lyhyen tyyppauksen asteelle, koska odotin sitä lopullista versiota, jossa on juoni ja kaikki. Koska Warbandissa on moninpeli, nykäisin virtuaalimiekkani huotrasta ja lähärin tappeleen.

No perhana, ai se onkin näin hyvä peli!

Niko Nihti

88

Yksinpelin hiekkalaatikolla en monta iltaa viihtynyt, mutta moninpelikentillä sitäkin paremmin. Taistelukentällä riittää pieniä sankaritarinoita joka hetkenä, kun jousipyssyllä pudottaa ritarin laukasta, pitää yksinään hunnilaumaa aloillaan rynnäkkötikkaiden päässä tai napsii peitsellä kilpimuurista karkaavat kurittomat jousimiehet.

Sir Vihersaari

89

86