Musiikkia, maestro

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun pelimusiikki kukoisti. Keräsin japanilaisia pelimusiikkilevyjä kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Nettikaupoissa niitä ei vielä tuolloin myyty, joten tyttökaverini japanilaiset kirjeenvaihtokaverit olivat helisemässä. Internetistä imuroitiin modeemilla pilvin pimein midi-versioita kaikenkarvaisista klassikkobiiseistä. Löytyy niitä sieltä vieläkin! (www.vgmusic.com)

Jotain on tapahtunut. Vanhojen virtuoosien sävelkynä on hiipunut eikä uusia tuttavuuksia ole noussut tilalle.

Pelimusiikin olemus on sekin muuttunut. Yhä useammin pelin soundtrackilla raikuvat tavalliset poprallit muun paukkeen ja puhinan säestäjinä. WipEoutin aloittama suuntaus on selviö. Eikä ennen niin ennakkoluuloisia levy-yhtiöitä enää tarvitse houkutella pelimarkkinoille: Tuoreen tutkimuksen mukaan kolmasosa pelaajista on löytänyt uuden bändin pelimusiikin sulosoinnuista ja marssinut kipin kapin levykauppaan.

Nykyisin pelien soundtrackeilla soivat kuuluisat yhtyeet. Feeder, Ash sun muut brittirokin kovimmat yhtyeet ovat elostaneet Gran Turismoja erästä naapurimaan poolopuseroyhtyettä unohtamatta. Jopa haudan lepoon ehtineen Joey Ramonen hekumaäänihuulet ovat heränneet henkiin pelien melskeessä.

Samojen veisujen kuuleminen radiosta ja MTV:ltä, omista stereoista ja peleistä on toki hienoa. Todistaahan se jollakin kierolla tavalla, että peleistä on tullut varteenotettava media ja mitä mainioin markkinointikanava. Valitettavasti se tekee pelimusiikin seuraamisesta ja siitä kirjoittamisesta tylsää puuhaa.

Monet pelimuusikkolegendat loivat uransa kähyisten äänipiirien aikakaudella. Rob Hubbardin Commodore 64 -revitykset kuulostavat edelleen hienoilta, mutta pääsy oikeaan studioon teki miehestä surkean, limaviiksisen instrumentaalihevin äänenkannattajan. Tommy Tallarico oli loistava säveltäjä, kunnes vapautui teknologian kahleista ja pääsi tekemään "oikeaa" musiikkia "oikeassa" studiossa - ja muuttui keskinkertaiseksi pimputtelijaksi. Nobuo Uematsullekin uusi teknologia on ollut selvä haaste, vaikka miehen klassikkoteemat kestävätkin tarvittaessa sinfoniaorkesterin käsittelyn.

Viime vuosina pelin soundtrack on innoittanut ylen harvoin ylisanoihin. Kehujen toisessa ääripäässä ovat Grand Theft Autot. Vaikka niiden musiikki on tavallista poppismattoa, biisivalinnat istuvat saumatta pelien tunnelmaan ja siihen aikakauteen, jossa toimitaan.

Toisessa ääripäässä porskuttavat Broken Sword ja Metal Gear Solid 3. Näitä pelejä yhdistää sinfoniaorkesterilla soitettu klassissävytteinen musiikki. Väitän, että suuri osa Metal Gear Solid 3:n tunnelmasta tulee sen hyvästä soundtrackista. Näiden molempien pelien säveltäjät ovat klassisen koulutuksen saaneita elokuvasäveltäjiä.

Monet popmaailman kiintotähdet ovat puskeneet pelien soundtrackeille nörttiuskottavuutta (tai lompakon paksuutta) kohentaakseen. Kuuluisin heistä lienee David Bowie. Valitettavasti Bowien vierailu osui uran sellaiseen vaiheeseen, jolloin hän sävelsi äärimmäisen tylsää musiikkia. Suomalaisista rajanylittäjistä mielenkiintoisin on Waltarin sielu Kärtsy Hatakka, jonka sävelkynä leijui Max Paynen yllä. Apulantakin lainasi pari rallia suomalaiseen snoukkapeliin, joskin kyseessä oli bändin englanninkielisen levyn ei niin kovin hyvin onnistunut markkinointikikka.

Surullisen usein olen joutunut viime vuosina tuomitsemaan pelin kuin pelin musiikin keskinkertaiseksi, mitään sanomattomaksi hutuksi. Onneksi joskus musiikki on sentään teemaan sopivaa soitantaa. Nintendon söpöpelien hilpeät rallit ovat tästä hyvä esimerkki, vaikkeivät nuokaan melodiat mieleen jää.

Missä viipyvät uudet Uematsut ja Hubbardit? Kuka osaisi tehdä pelimusiikin kuuloista musiikkia huippustudiossa kuusnepan ikimuistoisten SID-rallien hengessä? Vai pitäisikö pelitalojen palkata parhaat elokuvasäveltäjät ruotuunsa ja antaa elokuvastudioiden täyttää elokuvat (eilis- ja nyky-) päivän hiteillä?

Yksi kohtuullisen nuorista toivoista on Hitman 2:n musiikilla palkintoja vuollut tanskalaissyntyinen Jesper Kyd (synt. -72), kuusnepalla ja Amiga 500:lla uransa aloittanut pelimuusikko. Toisaalta hänenkin uransa suunta on selvä: synteettisestä äänimaalailusta kohti sinfonista vyörytystä. Ei liene kovin suuri ihme, että hän on opiskellut aikoinaan klassista musiikkia ja ehtinyt jo säveltää muutaman leffan soundtrackille. Elokuviin kallellaan on siis hänkin!

Onko pelimusiikki sanan varsinaisessa merkityksessä kuollut ja jo kuopattu taiteenlaji?

Lisää aiheesta

  • Viimeinen

    Kaikki loppuu aikanaan. Niin myös kolumnini. Melkein sata palstaa on paljon, kuukaudesta toiseen ja toiseen. Joskus on pakko vetää henkeä.

    Viimeinen virallinen palsta pakottaa pohtimaan, mitä on tapahtunut (omassa) pelaamisessa ja peliteollisuudessa sitten ensimmäisen vuonna 1998…
  • Sellofaanin suloinen suhina

    Tietoa peleistä tulee joka tuutista, radiosta, televisiosta, netistä ja lehdistä. Aina näin ei ole ollut.
    Nykyään peliuutisia ja pelejä sivuavaa tietoa löytää aviisista kuin aviisista. Internet pullistelee pelisivuja ja jokaisella pelillä on omat kotisivunsa. Pelikuvat, trailerit ja demot…
  • Oma imu paras imu

    Jotkin pelit imuttavat, jotkin eivät. Joskus huonokin peli voi niitata nojatuoliin viikoksi. Mikä tekee pelistä imukykyisen?
    Pelit imuttavat meistä jokaista eri tavoin. Toinen jumittuu yksinkertaiseen puzzlepeliin, toinen tutkailee sivilisaationsa etenemistä aamuyöhön kolmannen ihmetellessä…