Ennen synkkyys ja tummat käytävät selitettiin osittain sillä, että tummia kuvia ja käytäviä oli helpompi piirtää. Ja onhan pimeydessä, valojen ja varjojen leikissä, oma puhutteleva tunnelmansa. Vaikka valoisia käytäviä osataan jo tehdä, peliin kuin peliin pitää saada edelleen lisää synkkyyttä, keinolla millä hyvänsä.
Pelaamisen lisäksi kaikki näyttää muuttuvan nykymaailmassa tummanpuhuvaksi. Kaikkien brasilialaisten suuri sankari The Rasmus oli muutama vuosi sitten joukko veikeitä ja iloisia velikultia, joiden menestys näyttää paranevan sitä mukaa mitä syvemmälle he vajoavat synkkyyden alhon syövereihin. Nykyisin täytyy olla murheen murtama, jotta porukat tykkäävät. Murheelliset ovat kuitenkin salaa onnellisia menestyksestään.
Musiikissa suomalaisugrilainen synkkyys sentään toimii ja miksei se voisi toimia peleissäkin. Mutta peleissä pinnallinen muka muka -synkkyyden korostaminen on kärsinyt inflaation.
Pelit seuraavat kulttuuria ja maailman muuttumista. Synkät pelit eivät lisää synkkyyttä eivätkä väkivaltaiset pelit väkivaltaisuutta, ne pikemminkin kertovat jotakin maailman menosta, ajasta jossa elämme (ja jossa pelintekijät elävät). Näin voisi ainakin yrittää väittää, viisaalla ja vakuuttavalla rinta-äänellä.
Tosiasiassa kyse on markkinatrendien sokeasta seuraamisesta, yrityksestä tarttua johonkin hypen harjalla lautailevaan ilmiöön. Kun yksi synkistelevä peli myy miljoonia, tylsänpulleat pelisuunnittelijat ryhtyvät oikopäätä hautomaan joukkoitsemurhaa, ilmeisesti pitkälti markkinamiesten käskytyksestä. Trendien seuraaminen on valitettavan surkuhupaisaa puuhaa, olipa viihteen lajityyppi mikä tahansa. Pelit ovat kuin brittipop pahimmillaan. Kun tulee yksi Franz Ferdinand, joka on ihan oikeasti hyvä bändi, kohta kaupoissa on 20 kehuttua mutta umpitylsää FF-kloonia.
Pelifirmoilla ja niiden markkinointikoneistoilla olisi kuitenkin valtaa ja voimaa luoda uusia trendejä, mennä sivusuuntaan, yllättää. Nintendo ansaitsee edelleen olantaputuksen rohkeasta, värikkäästä linjastaan, vaikka viime vuosina Nintendon pelien laatu ja myynti on uhkaavasti laskenut. Hauskojen ja hassujen pelien jättäminen Nintendon ja muutaman muun japanilaisen pelintekijän vastuulle on tylsää. Pelaamisessa saa olla hilpeyttä ja hauskuutta.
Eniten nykytrendissä raivostuttaa lupaavasti alkaneiden klassikkoainesta tihkuvien pelisarjojen muuttuminen supersynkistelyiksi.
Ensimmäinen Jak & Daxter oli hieno peli, mutta sen jälkeen pelisarjaan on sullottu väkivaltaa, synkkiä värejä, isoja aseita ja vastenmielisiä hahmoja. Ensimmäisen osan viattomuus on kauan sitten kadotettua kansanperinnettä.
Prince of Persian comeback oli upea, tuore, puhdaspiirteinen ja klassinen seikkailu. Synkkyyden puute ei todellakaan ollut pelin huonon menestyksen syy. Valitettavasti Ubi Softin sähläävät setelipäät tulkitsivat toisin. Uuden prinssin kolmas seikkailu synkistää sarjaa entisestään, sillä siihen on pitänyt ympätä kaiken muun pahan lisäksi ihka oikea Pimeä Prinssi. Huimaa ja jälleen naurettavalla tavalla trendin mukaista, muttei pätkääkään kunnioitusta herättävää.
Ja mikä käsittämätöntä, jopa söpöisen Sonic-siilin kaveriksi on ehditty kyhätä Dark Sonic. Maltan tuskin odottaa Mustaa Mariota. No onhan meillä jo Wario, tavallaan saman ilmiön ruumiillistuma, mutta onneksi sentään Nintendon kierolla huumorilla veistelty.
Jos kuvittelet, että Turunen vääntää vain ja ainoastaan söpöjä, värikkäitä pelejä vaaleanpunainen pyjama päällä, olet täysin oikeassa. Minä en koskaan ammu tykeillä ja aseilla, enkä iske nyrkeillä, vaan hypin ja pompin tasajalkaa pyjamat vonkuen. Tulipahan sekin tunnustettua. Nyt helpotti. Täytyypä lähteä tästä tap...eikun...pomppimaan.
