Äidin kaikkivoipa ääni käskee tekemään tuttavuutta naapurin lasten kanssa. Ennen kuin koulut alkavat, on vastamuuttaneella hyvää aikaa solmia ystävyyssuhteita, kuulemma.
Pikainen silmäys ympäristöön paljastaa monenlaista maisemaa. Maatila, muutama hassun näköinen omakotitalo, asuntovaunu asuntokäytössä (taitaa olla köyhä kaupunginosa). Ja leikkipuisto, tyhjillään tottakai. Kukapa tylsissä telineissä viitsisi riekkua kun kivenheiton päässä on lampare, ranta ja kummallinen, myrkynvihreää savua tuprutteleva tehdas. Kylä vaikuttaa autiolta, jokunen ikätoveri sentään hiippailee nurkkajuurissa. Ei auton autoa, vaikka bensa-asema on tien varressa, olisiko traktoreita varten?
Keskustelut muiden lasten kanssa jäävät tuloksiltaan aika niukoiksi. Maatilan pirtsakan näköinen Suzy ei ehdi töiltään minnekään, bensa-aseman Dale ei leiki kuin autoilla (mistäs sellaisen löytäisi?), Shaunilta on joku ilkimys nakannut pallon jorpakkoon ja Myron muhii äitinsä mukaan omassa autotallilaboratoriossaan, jonne on pääsy kielletty ja ovi tiiviisti lukossa.
Alakko nää mua?
Ensivaikutelma on tyly ja torjuva. Kaiken kukkuraksi äiti on ilmeisesti jumalasta seuraava. Hän näkee kaiken ja kieltää uimisen ilman uimalaseja ja -räpylöitä, eikä edes anna lupaa lähteä tutkimaan mielenkiintoisen näköistä keltaista koulubussia. Mukamas ei saa mennä liian kauas kotoa, voi hyvänen aika sentään.
Vihdoin naapurin Anne lupautuu leikkikaveriksi, jos itsellä olisi jotakin jolla leikkiä. Onneksi säästöpossusta löytyy muutaman marmorikuulan verran killinkejä ja lelukaupan tiskillä on kohta onnellinen kuulanomistaja. Muutaman hikisen kuulapelisession jälkeen Anne julistaa kaikki omat leikkikalunsa yhteisomaisuudeksi. Lainakamppeet avaavat saman tien lisää tehtävää ja elämä rullaa eteenpäin hieman aamua sutjakammin.
Ideakin alkaa pikkuhiljaa hahmottua. Kylänraitin samoilun ja lyhytsanaisten juttutuokioiden lomaan on sijoitettu joukko alipelejä, jotka pitää voittaa kolmesti peräkkäin. Voittoputki edistää tarinaa himpun verran vaikkapa siten, että farmipelin hallitseminen hellittää tilan isännän kukkaronnyörejä # tosin vasta kun elukat on ruokittu ja idiootti jukuripää lehmä laskettu laitumelle. Rahankeruu lihottaa laihtunutta säästöpossua, ja lopulta lelukauppaan voi mennä uudemman kerran ostoksille.
Kotikadulla vallitsee tavallinen vuorokausirytmi, tosin rutkasti arkielämää vauhdikkaampana. Illan tullen äiti komentaa nukkumaan, jolloin on mentävä, vaikka kuinka olisi leikki kesken. Ärsyttävää ylivaltaa! Makuuhuoneessa voi saman tien vaihtaa kuteet uusiin ja tallentaa tilanteen.
Mulla ei oo mitään tekemistä
Elämä etenee yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti tehtävästä toiseen. Ongelmat ovat liian helppoja ja ilmiselviä, jolloin pelaamisesta tulee tylsän haasteetonta. Lapsena hengailu ei sekään tunnu omimmalta olemisen alueelta. Aivan liian pian pelaamista ei huvittaisi aloittaa uudelleen eikä mitään koukuttumisen tunnetta irtoa. Alipelit ovat liian yksitotisia jaksaakseen ihastuttaa, eikä niiden pelailu kavereiden kanssa innosta, koska oikeasti hauskoja party-pelejä on olemassa.
My Streetin maisemia katselee ilolla. Piirrosjälki on yksinkertaista ja voimakasta. Väripaletti on kirkas ja hyväntuulinen, talot ja härvelit hauskalla tavalla karrikoituja. Maailman tassuttelee mielellään muutamaan kertaan läpi näkymiä ihastellen.
Vapaata tutkimista ei sallita edes äidin määräämien näkymättömien rajojen sisällä. Osa ovista ei aukea eikä kaikkia rappusia pääse nousemaan kuistille saakka. Pieni puute sinällään, mutta luulisi, ettei tällaisten virheiltä tuntuvien pikkuseikkojen poistaminen olisi ollut kovin iso juttu. Kivan näköinen maailma ei tarjoa mitään yllätyksiä, joihin on vaikkapa Nintendon GameCube-peleissä tottunut. Ympäristöä voi vain katsella, ei koskettaa eikä pelehtiä sen kanssa.
Kontrollit ovat hetkittäin ärsyttävät. Hahmo jää esimerkiksi helposti junnaamaan oviaukkoon, koska kontrollit kääntyvät vastakkaisiksi sillä silmänräpäyksellä kun sisältä astahtaa ulos.
Aikuista pelaajaa My Street ei tavoita, mutta kenties kymmenvuotias jaksaa viihtyä kotikadulla pidempään. Jaksoinhan itse siinä iässä vaihdella nukeille vaatteita tuntikaupalla, joten miksei sitä samaa voisi tehdä virtuaalisesti, huvitellen välillä alapelejä pelaamalla. Tosin parhaimmista peleistä nauttivat sekä lapset että aikuiset yhtälailla.
Vaikka kuinka kiltisti yrittäisi ajatella ei My Street silti muuksi muutu: kaunis katsella mutta tylsä pelata.
60
